IRC-Galleria

Kirjoitettu: 4. maaliskuuta 2006
Yksi omituisempia, mutta samalla parhaimpia tekstejäni ikinä. Onnistuin luomaan sen, minkä tahdoinkin. Tyttö on naiivi, eikä tajua mistään mitään. Samaan aikaan hän on inhimillinen olento. Yhteiskunta kohtelee ala-arvoisesti kehitysvammaisia. Oikeasti, parhaimpia tekstejäni.

http://elite.taideteos.net/documents/kehitysvammainen.php - Tuossa tuo teksti kunnolla. Ei varmaan italic toimi?
---

Prinsessat tanssivat. Niin minulle sanottiin, kun täytin kolmetoista vuotta. Eivät kehitysvammaiset lapset, joilta kuola valuu suussa päivät pitkät. Eivät ne ihmiset, jotka rollaattoreilla liikkuvat paikasta toisteen. Eivät jälkeenjääneet, joiden älykkyysosamäärä on alle seitsemänkymmentä. En minä.

--

Anna-Maija. 17-vuotias vaikeahoitoinen ihminen. Hylätty Tampereen hyytävään kylmyyteen, mutta löysi ikävä kyllä kotinsa monen kuukauden jälkeen. Hoitajaa etsitään minimipalkalla. Aikaisempi työkokemus ei ole välttämätöntä. Sivusilmällä katsominen riittää. Jos kiinostaa, ota yhteyttä soittamalla 045-6667666. Palkkaamme ensimmäisen soittajan. Hoitovirhe toivottua, haastetta ei nosteta. (2001)

--

Siskoveliisäpoikatätisetäkaikki: “Ethän sinä osaa tanssia! Synnyit tuollaisena, eikä se ole meidän vika! Siitä sinun ei kannata edes unelmoida! Missä sinä sellaista olet nähnyt, kenen olet muka nähnyt tanssivan kehitysvammaisena? Sen ihmeen minäkin haluaisin nähdä!”

Serkku: “Äiti, äiti, miks TOI ei osaa puhua normaalisesti, miks TOI ei osaa kävellä niiku me, miks TOI on täällä, äitiä, äiti, mua pelottaa!”

--

Keskonen. Alle kaksi kilogrammaa, alle neljäkymmentä senttimetriä. Kun kerrotaan hyvät uutiset vanhemmille, he hymyilevät. Huonot viestit kuulessaan heidän kasvonsa muuttuvat surumielisiksi – lapsi oli jäänyt eloon ja hengitti omin voimin, kaikkea yritettiin. Ei onnellisuutta tiedossa. Vahinko. (1987)

--

Minä osaan puhua. Kuunelkaa nyt minua, puhun selvästi ja hienosti, enkä änkytä. Katsokaa nyt minua, pystyn siihen! Olettehan tyytyväisiä minuun, olettehan ylpeitä minusta, rakastattehan minua, kaipaattehan minua, tyydyttehän minuun, välitättehän minusta, omasta tyttärestä?

“Mitä toikin nyt sössöttää, oks jo muka aika vaihtaa ton vaipat?” isä mulkaisee.

“Soittaisin hoitajan paikasta”, vanhan kuuloinen nainen sanoi puhelimen toisesta päästä.

“Olette saaneet paikan”, mies vastaa heti ja kertoo yhteystiedot. Anna-Maijalla on vihdoin löydetty hoitaja pitkän etsinnän jälkeen. Vapaus on alkanut. (2004)

Tanssin, tanssin, tanssin! Olen satuprinsessa, minä osaan tanssia! Äiti ja isä, katsokaa minua!

Isä: “Vittuako toi taas kaatui pyörätuoliltaan. Matias, mee avittaa siskoas!”

Matias: “Salla, mee auttaa Vamma-Maijaa!”

Salla: “Petri, mä siivosin sen huoneen, tää on sun työ!”

Petri: “Matias, nyt sä kyllä meet tai vedän sua turpaan.”

Matias: “No mä katon tän leffan eka, sopiiko?”

Isä: “No tottahan toki, ei toi Maija minnekään ole lähdössä. Nautitaan nyt, kun on aikaa. Terminatoria ei todellakaan sovi menettää.”

Isä, äiti, sisko ja veljet, minä tanssin!

--

“Minä en jaksa enää! Olemme olleet tuon vankina jo viimeiset kolmetoista vuotta, minula ei ole oikeasti voimia enää tuon hoitamiseen! En ole nukkunut kunnolla viimeiseen kymmeneen vuoteen, aina tipahtanut sängystä ja kukaan tässä huushollissa ei jaksa nousta ylös aamukolmelta! Tulen hulluksi Lauri, tulen hulluksi hänen kanssaan! En jaksa enää!”

“Viedään se puistoon kävelylle ja jätetään se sinne. Talvipakkanen varmasti puree tyttöön nopeasti.”

“Oi, pelastus!”

Rollaatorissa oleva tyttö hymyilee vinosti ja kuola valuu huulilta leukaa pitkin kaulaan. Pääkin on kallellaan ja hiuksetkin sekaisin. Siltikin jaksaa hymyillä. Mielessä liikkuu paratiisi, äiti ja isi suunittelemassa tytön syntymäpäiviä! Viime vuonna joku oli nauranut hänen juhlissaan, tyttö on aivan varma! Äitikö se oli hienon naurun päästänyt, siitä ei uskaltaisi tyttö vetoa lyödä.

Totuus oli, ettei kukaan ollut tässä talossa vahingon jälkeen naurannut naurua, jota nauruksi olisi voitu kutsua. (2000)

--

Miksi maailma näyttää nyt kääntyneen ylösalaisin?

“Syömään!” äiti huutaa keittiöstä.

“Vampi-Maija on taas kaatunut.”

“No hoidetaan se myöhemmin, mutta nyt on ruokana muorin tekemää lihamureketta! Kukapa pystyisi vastustamaan sellaista herkkua, eihän?”

--

Sosiaaliviranomaiset pahoittelivat onnettomuutta ja lähettivät joka vuosi tiettyyn päivämäärään myös kortin, jossa syvästi toivoivat lopun tulevan pian. Yhteiskunnalle ei ollut mitään hyötyä ylläpidää vammaista lasta. Lapsilisät peruttiin. (1999)

--

Halusin vain olla prinsessa. Päivän prinsessana. Miksei minulle voida suoda sitä?

--

Hoitaja tekee virheen. (2007)

--

Toivoisin edes yhden päivän olevan normaali. Normaali, jolla on mahdollisuus tanssia.

--

Pitkän tauon jälkeen talossa raikuu nauru, jota voidaan jopa kutsua nauruksi. (2007)

--

“Äiti, äiti! Mikä TOI TOSSA on olevinaan? Oks se jokin vammane tyyppi, ku se vaa kuolaa ja liikuu lollaattorissa! Se kattoo mua omituisesti äiti, mä en tykkää siitä! Mua pelottaa!!!”

“Ville, tulepas tänne nyt äkkiä! Älä mene yhtään lähemmäksi!”

“Äiti, mutta mikä toi oikeesti on? Oks se ihmine?”

“Ei, ei se ole! Tule nyt!”

“MIKÄ SE ON?!”

“Se on sekasikiö”

“Aijaa, mikä se on?”

“Nyt loppu, mennään kotiin.”

--

Tyttö avaa innokkaasti ja hätäisesti lahjaansa, hymyillen (ainakin näin veli Matias luulee kertoessaan huomisaamuna kavereilleen juhlista) katsoo vanhempiaan ja on pakahtua onnellisuudesta. Pakkauksesta paljastuu vanha riepu, joka oli lojunut vintillä jo vuosia käyttämättömänä. Kukaan ei ollut vaivautunut siistimään vaatetta, vaan siinä oli edelleen ruokatahroja sekä multaa.

Jos joku olisi ollut vielä sinä hetkellä hänen kanssaan (kaikki olivat lähteneet pois tytön avataessa lahjaa), olisi hän voinut nähdä tytön itkevän kyyneliä. Onnen kyyneliä.

Tyttö luulee jonkun välittäneen. Tyttö luulee olevansa maailman parhaimmassa perheessä. Tyttö luulee ihmisen rakastavan häntä virheistä huolimatta. Luulla-verbi käytössä, jos joku muu kuin tyttö on äänessä. Tietää-verbi olisi käytössä tytön ajatuksissa. (1998)

--

Minä olen perheen esikoinen. Minut ristittiin Anna-Maijaksi Malmin seurakunnassa. Äidilläni on maailman kauneimmat silmät, isälläni näteimmät hiukset.

Siskoni haluaa malliksi. Jonakin päivänä olen katsomassa hänen esityksiään, taputtamassa hänelle, hänen rinnallaan! Ihailen häntä. Siskoni on tärkeä minulle.

Veljeni Petri haluaa valokuvaajaksi. Suututin hänet kerran rikkomalla hänen uuden kameransa. Hän ei koskaan uudestaan puhunut minulle, sillä hän sai minut kiinni, kun yritin korjata hänelle tärkeätä esinettä. Säästin vuosikausia rahoja hänelle ja ostin hänelle uuden kameran opettajani avustukselle. Seuraavana päivänä huomasin kameran rikkoutuneena keittiön roskakorista. Hänelle oli kai käynyt samanlainen vahinko kuin minulle. Jonakin päivänä katselen hänen valokuvia jossain kuuluisassa museossa.

Matias. Perheemme kuopus. Herttainen, joka ei tiedä vielä mitä haluaa. Tuo ystäviänsä katsomaan minua. Ilahdun aina, sillä he nauravat jollekin asialle käydessään katsomassa minua. En kuule tarpeeksi usein naurua tässä kodissa. Ymmärrän sen.

Rakastan perhettäni.

--

“KEHITYSVAMMAINEN TYTTÖ HUKKUI TAMPEREELLA – ‘Kädessään hänellä oli vanhannäköinen riepu, mutta muita esineitä hänellä ei ollut’, poliisi Reijo Karnakainen sanoo. ‘Tutkimme tätä tällä hetkellä vain hoitovirheenä.’” (IS, 18.2.2007)

--

Tanssin. Katsokaa minua, minä tanssin!

“Niin sinä tanssitkin”, usvainen ääni kuiskaa ja silittää tytön hiuksia.

Onko toiveeni toteutunut?