IRC-Galleria

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk', kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
jä kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa:
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.