IRC-Galleria

Uskomatonta. USKOMATONTA. Kaikki, minkä oikeasti tiesin, onkin totta. Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtavatkin paikalleen. Onko tässä tarkoitus olla järkeä? Ja miten tämä voi olla totta? Miksi elämä on tällaista? Miksi MUN elämä on tällaista? Pitäisikö mun tehdä jotain tälle asialle? Mitä mä muka voin tehdä?

Terveisin, Tiia, joka tunsi pakottavaa tarvetta lukea Raamattua ranskaksi neljältä aamuyöllä.
(Huomautettakoon, että se oli tämän merkinnän pointin seuraus, eikä suinkaan syy.)

Ja toinen asia. Mikä ihme tämä kevät-hommeli on? Onko kevään tarkoitus, että kaikkein järki korvataan hattaralta eikä kenenkään jalat pysy maassa? En ole yhtään vakuuttunut siitä, että pidän keväästä, kaikesta tulee vaikeampaa, kaikki muuttuu, kaikki alkaa alusta. No ehkä uudet asiat ovat vain ihan hyvä juttu. Mutta miksi hitossa joku on keksinyt sen pimeän vuoden ajan, jolloin se kaikki menee pilalle? Ja kun sitten taas tulee uusi kevät kaikki alkavat haikailla niiden edellisten keväiden perään ja koska siinä oli pimeys välissä on kaikki taas huonosti. Mutta kaikesta tuleekin taas hattaraa. Ei ihme, että there's a peak in suicide rates in spring.

PS. Olemme päättäneet Miriamin kanssa korjata ongelmamme siivoamalla koko talon lauantaina. Ja sen jälkeen menemällä elokuvateatteriin katsomaan Alice in Wonderland.

Mua surettaa. Miksi ihmeessä, kun nämä ihmiset tekevät ruokaa, ne jakavat ne lautasille niin, että pannuun jää kasa sitä. Sitten syödään iloisesti lautanen tyhjäksi ja vieläkin on vähän nälkä, mutta kukaan ei kerro, että pannussa olisi vielä lisää. Löydän ne ruuat sitten vasta seuraavana aamuna, jolloin se on jo aika syömäkelvottoman näköistä. Mitä järkeä tässä on? Ruoka on kallista, ja kun ruokaa on se pitäisi kyllä syödä, kun maksettukin on.

Voit sanoa mitä haluat,
Se ei tunnu se ei kosketa.
Mene vaan, mene vaan.

Se on kumma, miten aina kun mun pitäisi tehdä paljon kaikkea tärkeää, teen kaikkea tosi turhaa, kuten kirjoitan galleriapäiväkirjaan. Vai onko tämä turhaa? Onhan se hyvä kirjoittaa ajatuksiaan jonnekin ylös, ennen kuin ne katoavat ajanvirtaan ja unohtuvat.

Ja PMMP:tä jäin sitten tosiaan kuuntelemaan enemmänkin. Anteeksi niille, jotka eivät kestä PMMP:tä. Pidän niiden lyriikoista. Mietin miltähän tämä kuulostaa, jos ei ymmärrä niitä. Kysyin Kirsteniltä ja se vastasi, että samalta kuin kaikki muukin mikä on vieraalla kielellä. Se oli selvästi kohtelias versio: "kuulostaa ihan hirveältä"-vastauksesta.

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan,
eikä sirkus tai sata hattaraa.
Mene vaan, mene vaan,
en kävele vastaan.

Joskus olin tosi onneton eikä mua naurattanut ollenkaan tivolit, sirkukset tai hattarat. Nykyään tykkään tivoleista, sirkuksista ja hattaroista, vaikka niiden hinnat eivät kyllä yhtään naurata. Mutta elämä on kivaa! Nyt ymmärrän kaikkea ehkä vähän paremmin kuin joskus pienenä ja ajattelen ihan eri juttuja kuin nyt. Pienenä en tykännyt lastenohjelmistakaan, mua ärsytti ne ihan kamalasti, mutta katsoin niitä silti, kun en jaksanut tehdä muutakaan.

Nyt on tekemistä ihan kauheasti. Ajattelen vain, että joku päivä vielä teen kaiken, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluan tehdä. Mutta eihän päivässä ehdi mitään. Monena päivänä (vaikka tosiaan harvemmin sellaisia päiviä on) olen tehnyt koko ajan jotakin jännittävää, suurta ja tärkeää, mutta silti en ole saanut koko listaa asiostani tehtyä ja illalla olen kaatunut ihan uupuneena sänkyyn.

Toinen toistansa täällä jumaloi,
ketään täysin ei silti saada voi.
Älä järjetön enää kapinoi:
mene vaan!

Ensin en ymmärtänyt tuota pätkää, nyt ymmärrän. Menkää vaan! Kapinoiminen on ihan turhaa. Tärkeää, mutta silti turhaa. Vaikuttaminen on tärkeää ja oleellista, mutta se onkin asia ihan erikseen. Meneminen ja tekeminen on tärkeintä. Haasteet mitä oleellisimpia.

Lumi on syönyt kaiken,
routa raiskaa tämän maan.
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Unelmat vaihtuu toisiin,
valuen vuosiin vihaisiin.
Lähtisin mut se vaan ei mee enää niin,
ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin.

Eikö se joskus muka enää mene niin? No siltä varalta, että ei mene, on mentävä nyt. Musta tuntuu, että olen pitänyt useille ihmisille tästä puheita ja kaikilla tuntuu olevan mitä turhimpia selityksiä sille, miksei se mene niin. Vähän hassua. On se ennenkin mennyt niin, miksei se muka enää menisi? Miksi ihmiset lopettavat unelmoinnin ja vaihtavat seikkailun typeriin suunnitelmiin, jotka eivät vie mihinkään? Omaan elämäänsä ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Ketään muuta on turha syyttää. Omat haaveensa voi toteuttaa, mutta ne eivät aina toteudu sillä tavalla kuin suunnittelee. Onnellinen voi olla, mutta se täytyy oppia. Etsimällä löytää.

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää,
enkeleitä ei meille riitäkään.
Mene vaan, mä voin kääntää pään.
Vaikeaa selittää ja ymmrtää,
miten toisesta aina jälki jää.
Mene vaan.

Jos joku oikeasti lukee tätä merkintää, niin se joku varmasti miettii, etteivät nämä mun selitykset liity mitenkään tähän kappaleeseen ja että tässä lauletaan oikeasti varmaan jostain muusta. En mä tosin yritäkään tätä laulua tässä tulkita, kunhan sepitän mitä se mun mieleeni tuo. Alunperin mulla oli kyllä jotakin ihan muuta sanottavaa, en ole varma olenko sanonut sen.

Uskotteko enkeleihin? Musta tuntuu, että minä uskon. Mutten usko niiden olevan valkopukuisia, siivekkäitä miehiä. Ja uskon niitä riittävän kaikille. Elämä on pelottava paikka.
Oletteko tavanneet ketään, joka ei olisi vaikuttanut teihin mitenkään? Jos jokainen tapaamamme ihminen vaikuttaa meihin, keitä me itse olemme? Ja jos niihin tapaamiimme ihmisiinkin vaikuttaa jokainen niiden tapaama ihminen, mikä soppa koko ihmiskunta onkaan. Musta tosiaan tuntuu, että tuossa laulussa ei tästä lauleta, mutta nyt on yö ja se tuottaa tällaisia pohdintoja. Lisäksi olen miettinyt, mistä kristinusko on syntynyt ja turhautin pohdinnoilla ja kyselyillä jo kämppikseni.

Sitä mitä koitin sussa koskettaa,
tajusin ei oo olemassakaan.
Aika kuole ei tappamallakaan,
mene vaan.

Musta tosiaan tuntuu, että tämä laulu kertoo oikeasti siitä, miten joku haluaa erota jostain tosi typerästä henkilöstä. Miksei laulunminä oikeasti itse lähde?

Lumi on syönyt kaiken,
routa raiskaa tämän maan.
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Unelmat vaihtuu toisiin,
valuen vuosiin vihaisiin.
Lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin.

Ai siksikö se ei lähde, että sen unelmat vaihtuivat vuosien kuluessa? Mikähän vika niissä uusissa unelmissa on? Ei kannata unelmoida asioista, joiden perään ei jaksa lähteä. Inspiraatiota löytää paikoista, joista sitä ei osaa etsiä! Inspiraatiolla saa aikaan jännittäviä asioita, jos uskaltaa heittäytyä niiden mukaan! Mun on varmasti hyvä itse lukea tämä merkintä sitten, kun seuraavan kerran turhaudun.

Sä et ehdi juosta enää
junaan viimeiseen.
Et ehdi enää
Jos et jo mee.

Menkäähän jo nyt. Vaikka on siellä aina seuraavan aamun juna. Eri asia, missä yönne vietätte. Multa saa hyviä vinkkejä, jotka monien mielestä ovat tosi huonoja. Muun muassa Sunderlandin bussiasema on kuulemma tosi huono paikka viettää yö.

Lumi on syönyt kaiken,
routa raiskaa tämän maan.
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Unelmat vaihtuu toisiin,
valuen vuosiin vihaisiin.
Lähtisin mut se vaan ei mee enää niin,
ei mee enää niin.
Se ei mee enää niin,
ei mee enää niin.
Ei mikään mee enää niin.

Tykkäsin joskus tästä kappaleesta tosi paljon. Tykkään vieläkin. Mutta tosi tylsää, jos se ei mene enää niin. Menkää ennen kuin se lakkaa menemästä niin! Voitte ihan pohtia itse, minne teidän on mentävä.

En mä käske teidän ulkomaille matkustaa, vaikka itse muutinkin ulkomaille. Onko olemassa edes paikkaa nimeltä "Ulkomaa". En mä koe asuvani ulkomailla. Skotlantiin matkustaessani matkustan kotiin. Voiko koti olla ulkomailla? Onko Suomi sisämaa? Minkä sisällä se on? Ei Suomi ole ikävä paikka (vaikka ylihinnoiteltu onkin), ei sieltä pois kannata muuttaa, siksi että muualla asiat muka olisivat paremmin. Eivät asiat muualla paremmin ole, eri paikoissa on vain eri ongelmat. Ongelmien vaihtaminen on hyvä asia. Erilaisten asioiden kohtaaminen laajentaa perspektiiviä. Ahaa-elämykset ja mitä kummallisimmat kokemukset piristävät. Samaan vanhaan rutiiniin jämähtäminen on ehdottoman huono juttu. Tekemällä jotain muuta välissä voi taas olla onnellinen siitä miten hyvin asiat omassa arjessaan ovat. Tai jos ne asiat eivät tunnu olevan hyvin, tietääpähän ainakin, että ne kannattaa muuttaa. Elämässä on niin monia eri asioita joita voi tehdä. Nunnaksi luostariinkin voi kuulemma vielä ruveta, opin tämän edellisviikolla. Mutta maailmaa voi muuttaa tekemällä pieniä asiota. Ne pienet asiat voivat muuttaa monen elämän. Voin kertoa teille vähän lisää lastensairaaloista Keniassa tai Albaniassa, jos haluatte kuulla.

Oikeasti on mahdollista asua linnassa, lentää, kirjoittaa kirja, pelastaa maailma tai ihan mitä vaan, jos sen eteen tekee jotain. Vaikka tarvitaan siihen toki onneakin. Mutta kukaan ei ole niin onnekas, että saavuttaisi unelmansa tekemättä niiden eteen yhtään mitään. Ja se tekeminen tärkeintä onkin. Se tekeminen on se matka, jonka varrella eläminen tapahtuu. Ja kun saavuttaa päämääränsä, on muistettava olla onnellinen siitä, sillä haasteet eivät lopu sen päämäärän saavutettuaan.

Seikkailu alkaa sillä, että avaa silmänsä.

Ja hähää, en kopioikaan Madnessin sanoja vaikka se uhkaavasti alkaakin pikkuhiljaa soida mun päässä, mutta kuuntelin PMMP:tä ja aloin kuunnella sen sanoja ja mun teki mieli kopioida ne jonnekin ja päätin sitten kirjoittaa merkinnän, jee!

Nämä lyriikat tosiaan liittyvät huomattavasti enemmän kirjaan, jota olen tänään lukenut maanantaiksi palautettavaa esseetä varten kuin tämän merkinnän tarkoitukseen. Nimittäin Satu oli täällä tosiaan viime viikolla ja se vasta hulluutta olikin. Tosi kumma viikko! Mutta suurin hulluus on tällä viikolla, kiitos sen, etten ole ahkeroinut koulun takia riittävästi ja joudun tällä viikolla kirjoittamaan 2000 sanan esseen, johon lukemisenkin aloitin tosiaan vasta tänään, abstraktin 15 sivuista esseetä varten, jonka aihettakaan en vielä tiedä. Ehdottakaa mulle, mistä pohjoisesta kulttuurista teen tutkimuksen! Sillä ideoita nyt kaivataan kuumeisesti. Ja myös joku esitelmä mun pitäisi pitää ensi maanantaina ja sillekään en ole toistaiseksi uhrannut ajatustakaan.

Mutta viime viikko oli tosi mahtava! Satu tosiaan kyllä saapui jo sunnuntaina, jolloin shoppailimme Primarkin tyhjäksi. Maanantai taisi siihen verrattuna olla jopa suhteellisen normaali, ellen nyt unohda jotain. Ostelimme kyllä räikeitä kynsilakkoja, asioimme useissa kahviloissa ja Subwayssa. ja Satu nukahti antropologian luennollenni. Illalla opimme tanssimaan highland reelin.

Tiistai oli onneksi tosiaan tuohon maanantaihin verrattuna tuottoisampi! Opimme muun muassa metsästämään mammutteja. Tai siis harjoiteltuamme sitä jonkin aikaa tulimme siihen tulokseen, että meistä ei ole mammutin metsästäjiksi. Minä olin vielä surkeampi kuin Satu: surkein. Ihan surkki. Mammutteja metsästettyämme jouduimme sitten jäljittämään mun hanskat, jotka lopulta löytyivät aamuisen puuteknologialuennon luentosalista. Iltapäivällä kiitokseksi sen, että en ollut tyhjentänyt laukkuani kynsilakkashoppailun jäljiltä, Satu lakkasi kynteni antropologian tunnilla ja pysyimme molemmat sen ansiosta hereillä. Illalla teimme espanjalaista ruokaa, jossa oli paljon porkkanoita noin 8 ihmisille. Sitä piti tosiaan syödä vain Miriamin, minun ja Sadun, mutta ajattelimme, että ehkä Kirstenkin voisi syödä sitä illalla kotiin tultuaan, koska sitä tosiaan varmaan jäisi paljon. Olimme väärässä. Söimme sen kaiken ennen kuin Kirsten tuli kotiin. Miriam vähän kauhisteli meidän syömistämme.

Keskiviikkona meidän piti käydä Inveruriessa, mutta nukuimmekin pitkään. Sen sijaan sitten kävimme kaupoissa ja illalla menimme tanssitunnille harjoittelemaan tanssimista naamareiden kanssa.

Torstaina söimme pubissa ja menimme katsomaan X-Factor Live Touria, jossa Satu käytti kaikki rahansa John & Edward (voitte etsiä niistä youtubevideoita ja kauhistella) t-paitoihin joten jouduimme kävelemään takaisin. Matka ei ollutkaan onneksi ihan niin pitkä kuin miltä se tuntui bussista sinne mentäessä. Ja ei sillä bussilla olisi päässytkään kuin puoleen väliin, joten ihan hyvä, että kävelimme.

Kotiin päästyämme pakkasimme sitten tavaroitamme. Tai minä harkitsin pakkaamista ja Satu sulloi koko Skotlannin matkalaukkuunsa. Olen vieläkin vähän hämmästynyt miten se sai kaikki ne seitsemät kengät, lukuisien vaatekauppojen sisällön, useat laukut ja huulirasvat, hajuvesipurkit, kirjat, levyt, astiapyyhkeet, takit yms. mahtumaan sinne. Niin ja tietenkin voileipägrillin. Luultavasti unohdin vielä jotain oleellista. Viltinkin se osti, mutta päätti käyttää sitä kaapuna lentokentällä.

Perjantaiaamuna ajelimme käsittämättömän laukkumäärän kanssa taksilla juna-asemalle ja lähdimme IVFDF 2010 Durhamiin. Jos ette tiedä, mikä on IVFDF, olen vähän hämmästynyt, miten en ole selittänyt siitä sulle. Mutta ei syytä huoleen, ei kukaan muukaan tiedä. Vain se pieni reilu 1000 ihmistä, joka juoksee niissä vuosittain. Mutta google auttaa, vaikka ehdottaakin: "Tarkoititko sanaa if?"

IVFDFistä en oikein jaksa puhua. Se oli uuvuttava kokemus, ensi vuonna taas uudestaan Bristolissa. Sitä seuraavana Aberdeenissa (!). Durham oli kiva, saatoin ottaa siitä kuvia, mahdollisesti lisään niitä joskus.

Nyt näitä lyriikoita!

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin.
Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

En nyt tällä kertaa selitäkään noista lyriikoista sen enempää. Niissä on jo aika hyvin sanottu kaikki, vaikka voisin niistä enemmänkin puhua. Mutta voitte nyt itse pohtia, miksi halusin teidän lukevan ne.

PS. http://www.youtube.com/watch?v=n5c9vTuGsoI&feature=related

Mua aina kummastuttaa tällaiset jutut, joita toivon tosi kovasti ja sitten ne käyvätkin toteen ja mä vain mietin: "voi ei!", vaikka ne jutut ovatkin vain ja ainoastaan hyvä juttu. Mutta joku siinä vain pelottaa silti. Varokaa ihmiset, mitä toivotte. Etenkin jos toivotte: "tuon kun vain saisin niin olisin ikuisesti onnellinen!" Sillä kun tuo toive toteutuu, ei välttämättä olekaan niin helppoa olla onnellinen. Pitää muistella millaista oli ennen kuin se toive toteutui.

Mun tekisi mieli kopioida tähän sellainen juttu Jutan paastokirjasta. Mutta en voi, koska se tosiaan on Jutalla. Pitää kopioida se siltä joskus!

Mutta tosiaan tämä viikko! Kun viime viikolla tein tuon kyselyn, joka lupasi mulle, että tämä viikko olisi paras ja on oikeasti ollut ihan kumma viikko!

Maanantaina heräsin viideltä katsomaan sitä Suomi-Ruotsi olympiaottelua läppäriltäni (koska BBC ei kokenut sitä tarpeeksi tärkeäksi näytettäväksi telkkarissa), joka oli kyllä maailman surkein peli. Ja pelin jälkeen puoli kahdeksalta sitten kävin suihkussa, puin ja tein läksyjä. Kun meidän piti tehdä sukupuu antropologiaaliin ja saimme ohjeet sähköpostilla vasta lauantai-iltana ja en nyt sunnuntaina voinut ehtiä sitä sukupuutani korjata.

No sen sukupuun korjauksen vuoksi en sitten katsonut kelloa ja lähdinkin vasta kymmentä vaille, kun matkaan pitäisi varata 25 minuuttia. Juoksin alas tuota jäistä mäkeä ja rautatiesillan jalkakäytävä oli pelkkää jäätä, kun siinä on sellainen aita, että vesi vain jää siihen väliin eikä pääse pois. Siihen hypättyäni sitten huomasin, että juokseminen ei olekaan ihan hyvä juttu, kun ei siitä pääsisi kävellenkään hengissä yli. Otin sitten muurista tukea, etten kaatuisi ja kun päästin muurista irti tein piruetin. Eli siis pysyin ihan pystyssä ja tasapainossa, mutta pyörähdin ympäri. Mua katsottiin vähän kummasti. Rautatiesillan jälkeen juoksinkin sitten taas loppumatkan ja jopa ehdin ajoissa siihen tutoriaaliin!

Tutoriaalin jälkeen tulin kotiin siivoamaan. Järjestin huoneeni, imuroin puolen taloa (koska ei ole ihan hyvä juttu imuroida toisten huoneita ja Kirsten oli olohuoneessa ja se ei kestä imurin ääntä), siivosin keittiön: heitin monta homeista juttua pois ja järjestin kierrätyslaatikon niin että nyt vain jonkun pitäisi viedä ne kierrätyspisteeseen. :D Roskatkin vein ulos, sitä oli aika iso kasa. Musta tuntuu, että täällä voisi siivota vähän useamminkin.

Siivoamasta riensin taas takaisin yliopistolle kahdelle luennolle ja paluumatkan mun perässäni käveli sellainen ainakin kaksi metrinen aika ruma poika, joka pukeutuu mustiin leveneviin housuihin, joissa on ketjuja ja vetoketjuja ja samankaltaiseen takkiin ja sillä on puolipitkät tummat hiukset joissa on jotain epämääräisiä raitoja. Se kuunteli sen iPodia ja lauloi ääneen Stand By Metä. Hyvä laulunääni sillä oli!

Kotiinpäästyäni mietin, että ehkä mun pitäisi nukkua hetki, mutta en oikein ehtinyt, kun piti syödäkin. Sitten Tanja ja muita kirkkoihmisiä (Mari, Jen ja Tony) hakivat mut ja menimme Judelle pelaamaan Pictionarya. Siellä oli ihan hirveästi ihmisiä kirkolta ja nyt ne kaikki tietävät mun nimeni, mutta mä en tiedä niiden nimiä. Lisan ja Jon nyt muistan, koska ne olivat mun joukkueessa. Söimme jotain leipätikkuja ja cupcakeja ja niiden cupcakejen kuorrute oli tosi murusevaa ja tietenkin mulla oli sitten syli ja sohva täynnä niitä murusia. Yritin niitä sitten vähän kasata siinä.
Note to self: älä koskaan syö mitään missä on kuorrute toisten ihmisten olohuoneessa, ainakaan ilman tarjottimen kokoista lautasta.

Illalla pictionaryjuhlista tultuani ja sängylle istahdettuani nenäni ilmaisi mulle turhautumisensa valtavalla nenäverenvuodolla. Se oli aika pelottavaa, koska yleensä saan niitä vain niisteltyäni ankarasti pari päivää ja ei mulla nyt ollut ollut nuhaa. Ja mulla oli vielä villatakki päällä ja kaulahuivi kaulassa ja oli vähän ongelmia, kun en halunnut tahria niitä vereen, mutten voinut riisua, kun piti pitää nenästä kiinni ja tunkea pää lavuaariin. Ja sain sitten pyykätä petivaatteita ja farkkujani keskellä yötä.

Tiistaiaamuna heräsin siihen, että Kirsten tuli herättämään mut ja ilmoitti, että meidän pitää 10 minuutin päästä lähteä. Ryntäsin sitten kylpyhuoneeseen, puin ja harjasin hampaat ja ilmaannutuani takki päällä, pipo päässä, koululaukun kanssa olohuoneeseen Miriam söi vielä kaikessa rauhassa paahtoleipää ja Kirsten totesi katsoneensa sittenkin väärin kelloa, että 25 yli kahdeksanhan se vasta oli, ei mitään kiirettä.

Luennon jälkeen olin menossa kaupan kautta kirjastoon, kun Christian Unionin ihmiset tunkivat käteeni esitteen niiden tämän viikon ohjelmista. Lounaspuheita. Ajattelin, että ei mulla parempaakaan tekemistä ole, ja että sinne kirjastoon ehtisi vielä sen jälkeenkin, joten menin sitten kuuntelemaan niiden surkean puheen Apathy is no excuse apatiasta Jumalaa kohtaan. Pointti tuntui olevan, että ei Jumalasta tarvitse välittää sillä Jumala välittää meistä silti. (Huomenna on puhe How To Have Great Sex, en ole ihan varma miten se liittyy kristinuskoon.) Onneksi siellä sai ruokaa! Ruoka oli oikein hyvää. Aluksi tosin oli ahdistavaa, kun yhtäkkiä istuin kolmen virolaisen piirittämänä. Jos ne olisvat olleet yhtäänkään kohteliaita ne olisivat voineet havaita sen, että tosiaan istuin periaatteessa niiden keskellä ja esitellä itsensä. Mitä mun sitten olisi muka pitänyt tehdä? Musta oli kyllä ihan mielenkiintoista kuunnella viroa, kun en ollut sitä ennen kuullut puhuttavan, mutta samalla se tuntui tosi salakuuntelulta. Mutta en voinut oikein mitään niillekään sanoa, koska sitten olisin paljastanut ymmärtäneeni osan keskustelusta ja salakuunnelleeni ja ne olisivat joutuneet vaihtamaan kielen englantiin. Onneksi joku Sharla sitten huomasi mun istuvan kärsivän näköisenä ja tuli esittelemään itsensä ja puhumaan mulle.

Tuon lounasjutun jälkeen sitten menin sinne kirjastoon ja lainasin kirjoja. Olin menossa kahville, kun tajusin hukanneeni piponi. Tuossa vaiheessa tosin olin jo hukannut hanskani kahdesti ja ensimmäisellä kerralla ne löytyivät ranteistani (ne ovat sormettomat, joten ne menevät niin) ja toisella kertaa laukustani. Mutta pipoa ei löytynyt päästä, taskusta, hihasta eikä laukusta. Kiersin sitten kaikki paikat joissa olin käynyt ja sieltä lounasjutun tuoliltahan se löytyi. Siellä se raukka-parka oli ihan yksin, hylättynä. Onneksi löysin sen, koska sain sen Tarulta joululahjaksi ja mua olisi harmittanut tosi kovasti, jos olisin sen kadottanut, kun sillä oli kuitenkin enemmän väliä kuin jollain pari vuotta sitten euron alekorista ostamallani pipolla.

Piponi löydettyäni menin kahvilaan lukemaan toista lainakirjaani ja siellä jopa kahdessa pöydässä oli tuttuja! Toinen pöytä tosin oli täynnä, enkä mahtunut siihen ja toisessa Stella puhui puhelimeen. No ainakin tuli luettua.

Antropologian luento oli jonkun feministin pitämä ja se oli tosi ärsyttävää, mutta onneksi sen jälkeen menin Sannin kanssa kahville siihen kahvilaan, jossa on pyöröovi (The Hub). Jonottaessamme kahvia, Miriam ilmaantui viereeni. Se teki niin viime tiistainakin neljästi. Sitten se vain sanoi mun seuraavan sitä, vaikka se aina ilmaantui sinne missä mä olin ollut ensin.

Sannin kanssa näimme arkeologian luennoitsijani Rick Knechtin ja ilmoitin Sannille lähteväni sen kanssa Alaskaan. Sanni innostui siitä kamalasti myös, joten menimme tietokoneelle lähettämään Rickille sähköpostia.

Kotona nukuin ja näin mielenkiintoista unta, jossa hain King's Collegen (yliopistomme vanhimman rakennuksen) kappelista turvapaikkaa, lensin ilmapallolla, johon Kirsten antoi mulle pumpulista tehdyn narun, joka tietenkin katkesi. Ilmapalloa tietenkin tarvitsin päästäkseni kappelin katossa olevien elefanttien luo.

Puoli kymmeneltä heräsin sohvalta siihen, että Miriam tuli kotiin kolme tuntia kestäneestä kokouksesta. Tajusin sitten, että ei mun enää tarvitse roikkua ilmapallon narussa (käteni ja jalkani puristivat tosi jännittyneinä ja olin muutenkin ihme kippuralla vaikka sohvalla oli ties miten paljon tilaa). Ruokaa söimme sitten vielä puoli yhdeltä toista Kirstenin tullessa kotiin. Se vähän nauroi meitä, koska katsoimme Mulania, mutta kiinnostui sitten siitä itsekin ja jäi katsomaan.

Mitähän kummallista huomenna tapahtuu?

Nyt teen jonkun tällaisen jutun, jonka Lena oli päiväkirjassaan tehnyt. En ole ihan varma onko tämä kovin hyvä juttu tehdä.

KOLME NIMEÄ, JOITA TOTTELET:
1. Tiia
2. Tiimari
3. Diia, Thia, Tia, Tea-a, Cia yms. väärinlausumat.
KOLME NIMIMERKKIÄ, JOTKA SINULLA ON OLLUT:
1. Sadepeura
2. Lyra Blackbird
3. Farina
KOLME ASIAA, JOISTA PIDÄT ITSESSÄSI:
1. Kummallisuus
2. Pohtivuus
3. Suomalaisuus
KOLME ASIAA, JOISTA ET PIDÄ ITSESSÄSI:
1. Hankaluus
2. Heräämättömyys
3. Se, miten saan kaiken räjähtämään
KOLME ASIAA, JOTKA PELOTTAVAT SINUA:
1. Se, että jollekin rakkaalleni käy pahasti
2. Se, etten tiedä mitä tulee tapahtumaan jossain pelottavassa jutussa
3. Terävät esineet
KOLME ASIAA, JOTKA OVAT OLENNAISIA PÄIVÄSSÄSI:
1. Kofeiini
2. Ylämäki
3. Sohva
KOLME ASIAA, JOTKA OVAT PÄÄLLÄSI NYT:
1. Sukat
2. Yöpaita
3. Collegehousut
KOLME LEMPIBÄNDIÄSI (NYT):
1. Clachan Yell
2. The Ark
3. Raymond och Maria
KAKSI TOTUUTTA JA VALHE:
1. Teekuppini on tyhjä
2. Ulkona sataa lunta
3. Olohuoneen ikkunassamme ei ole reikää
KOLME FYYSISTÄ ASIAA, JOTKA VIEHÄTTÄVÄT SINUA SUKUPUOLESSA, JOHON OLET MIELTYNYT:
1. Hassut korvat
2. Kivat sormet
3. Kauniit silmät
KOLME LEMPIHARRASTUSTASI:
1. Luistelu
2. Tanssiminen
3. Teatteri (vaikken sitä nyt valitettavasti teekään)
KOLME ASIAA, JOITA KUUMEISESTI HALUAT TEHDÄ NYT:
1. Kuumeisesti haluan tulla kuumeettomaksi
2. Pestä hiukset
3. Imuroida
KOLME URAA, JOITA HARKITSET:
1. Arkeologi
2. Rekkakuski
3. Lennonjohtaja
KOLME PAIKKAA, JONNE HALUAT MENNÄ LOMALLA: (Menenkin!)
1. Saksaan
2. Alaskaan
3. Suomeen
KOLME NIMEÄ LAPSELLE: (Älkääs dissatko. Tai dissatkaa vaan.)
1. Säde Amber
2. Sami Kristian
3. Lotta Aliissa
KOLME ASIAA, JOITA TAHDOT TEHDÄ ENNEN KUOLEMAASI:
1. Saada aikaan jotain jännittävää
2. Käydä kaikilla maanosilla
3. Kokea unohtumattomia asioita!

Artikkeli: http://www.pressandjournal.co.uk/Article.aspx/1614764/?UserKey=

Miksi mä tunnen tällaisia ihmisiä? Tai siis musta on tosi hienoa, että Alasdair lahjoittaa kymmenentuhatta puntaa pelastaakseen Peacock-taidekeskuksen. Ja keskustassa olevan puiston! Kun jotkut hölmöt haluavat rakentaa siihen jonkun naurettavan ostoskeskuksen tai jotain muuta tosi typerää.


Aberdeen muutenkin voisi vähän järjestää tärkeyslistaansa, kun niillä ei ole varaa pitää kouluissa tarpeeksi opettajia ja sitten ne rakentavat jotain turhaa, mitä kukaan ei tarvitse. ( http://www.comparethesquare.com/ )

Mutta jee, ensi kerralla kun kirjoitan jonkun (Tiian) ystäväkirjaan voin lisätä siihen taas yhden idolinimen lisää! Ensimmäisen kerran, kun näin Alasdairin tapasin sen tosiaan Clachan Yellin ceilidhssä ja se oli mun mielestä tosi mahtava. Ja sitten sen jälkeen se on muun muassa lahjoittanut mulle sängyn ja luvannut tuoda mulle jotain saamelaista musiikkia. Tosin se ei välttämättä muista sitä, kun keskustelimme siitä, kun meillä oli vähän toisenlainen kriisi meneillään.

Voin myös kertoa, että sillä on maailman söpöin 3-vuotias poika Luca! Musta tuntuu, että olen nähnyt ne kaksi muutakin sen poikaa, mutta en ole ihan varma asiasta.

Mä en nyt tiedä kiinnostaako teitä vähääkään tämä merkintä, vaikka tämä onkin paljon tärkeämpi kuin Maija Vilkkumaan laulut, joita öisin kuuntelen. Minun mielestäni Aberdeenin tulevaisuus on aika tärkeä juttu, mutta teitä ei välttämättä voisi vähempää kiinnostaa. Mutta mun pankkini on ihan siinä puiston laidalla. Ja sen kadun varrella pidetään aina markkinoita, joilla myydään kengurupurilaisia.

// Graham Stephen: "Top musician - has somebody else pledged £10,000?"
Alasdair Iain Johnston: "Aye - that was one of a couple of wee mistakes. They also missed out my best quote: "Life without art is like herring without oatmeal!!" I was gutted. Anyway would you like to join me?"

Anteeksi nyt, mutta mulla on vähän ongelmia. Mä en tiedä pitäisikö mun syyttää sitä, että kaikki ovat nyt siellä häissä, vai sitä että katsoin äsken jonkun sarjan joka päättyi häihin, vai sitä että onnistuin vahingossa kirjautumaan vanhalla youtubetunnuksellani, jonka salasanan luulin unohtaneen, youtubeen ja löysin sen suosikeista Maija Vilkkumaan Mä haluun naimisiin-kappaleen. http://www.youtube.com/watch?v=2oSbCT_h9mo

Mutta mun on nyt tosiaan pakko vähän kuunnella tuota kappaletta nyt. Ja yllätytte varmaan, että kopioin sen lyriikoita tänne! Ja kyllä, taas yksi turha merkintä!

Mä haluun naimisiin
Mä haluun kissan ja talon kukkuloilta.

Niin ja miehen ja sillä on vaativa työ
Ja minulla on aikaa.
Joku keittäjä keittää sen minkä mä syön
Ja minulla on aikaa
Hosuu ja huolehtii
Ettei kiloja kerry
Ehkä pieni sherry
Ja illalla miehelle viski kun sillä on se työ
Ja minulla on aikaa.

No kyllä minustakin häät olisivat aika kivat. Sitten vieraat voisivat käyttää typeriä hattuja ja nättejä kenkiä. Ihan jo olisi kyllä kiva mennä jonkun muunkin häihinkin! Vaikkei mulla ole mitään häämekkoa, mutta tarvitsisin mekkoja muutenkin. Vaikka en tiedä miten moniin tanssiaisiin olen menossa tänä keväänä, kun pitäisi vähän panostaa opiskeluunkin. Mitä nytkään en tee.

Mutta talo kukkiloilta kuulostaa aika hyvältä tulevaisuuden suunnitelmalta. Ja kissa. Mies toki olisi boonusta ja se että sillä olisi työ. Ja mielellään vaativa työ, koska musta on selvästi tulossa vähän kummallinen. (Miten niin tulossa?)

Musta olisi myös ihanaa, että mulla joskus olisi aikaa. Mutta toisaalta mielelläni myös käyttäisin sen ajan tekemällä jotain mistä tykkään. Minnekään bodypumpiin tai zumbaan en kyllä menisi vahtimaan, ettei niitä kiloja kerry. Mutta jotain kivaa olisi kiva tehdä. Luistelusta, tanssimisesta ja teatterista tykkään! Ne varmasti estävät kilojen kertymisen.

Callan kävi jossain viskin maisteluryhmässä viime vuonna. Mutta se ei kai varsinaisesti liity tähän.

Mä en halua miettii enää miten elää.
Kuka jaksaa
Taistella siitä et oonko minä sydän vai pää
Ja mitä se maksaa.

Lopetin tuon miettimisen ja taistelemisen kyllä jo aikoja sitten. Pohdin ja analysoin toki vieläkin, mutta en kauheasti siitä, mitä mieltä muut ovat. Ja musta on jotenkin päätöntä olla kuuntelematta sydäntään.

Tule yö ja tule aamunkoitto
Tuo rauha ja tuo mun häät
Ja mies ja sit sillä on vaativa työ.

No on yö jo. Ja aamunkoitto ei voi olla kovin hyvä juttu, koska mun pitäisi tehdä huomenna vaikka mitä. Käydä kirjastossa ja Hobby Craftissa ja syödä, siivota ja olla ceilidhvalmis puoli kahdeksalta. Lähettää sähköpostiä ja pestä pyykkiä. Ja kello on jo puoli kaksi yöllä, mutta Maija Vilkkumaan kuunteleminen tuntuu tärkeämmältä kuin nukkuminen.

Ja mä kuuntelen kuinka mun rinnassa lyö
Kun minulla on aikaa
Niin on kaunis ja huutavan hiljainen yö
Kun minulla on aikaa.

JOS KOPIOIT TÄMÄN BLOGIISI 5 MINUUTISSA, ENSIVIIKOSTA TULEE ELÄMÄSI PARAS VIIKKO!

Voisitko seurustella jonkun kanssa?
- Voisin tietenkin, kunhan se täyttää kaikki viisi vaatimustani! Tosin ei mulla nyt kauheasti ole aikaa sellaiseen. Tai nyt olisi, kun mut on hylätty häiden takia. Mutta yleisesti ottaen olen toisinaan aika kiireinen, mutta koska ne kiireet ovat yleensä ihan kivoja, ei haittaa yhtään, ettei mulla ole ketään, jota pitäisi perässä raahata ja lupia kysellä. En kaipaa oikein ketään vinkumaan mulle, etten muka huomioi sitä niin paljon kuin pitäisi. Kun jotkut kokevat, että seurusteluun liittyy ihan hirveästi juttuja. Stereotypioita siitä millainen tyttö/poikaystävän tulisi olla ja mitä niiden kanssa kuuluisi tehdä. Pitäisi ostaa kukkia ja käydä treffeillä. Pitäisi kutsua tietyillä nimillä ja pussailla. Ja jos ei teekään kaikkea tietyn kaavan mukaan on joku pielessä. Tosi ärsyttävää. En halua sekaantua mihinkään noin monimutkaiseen ja kuluttavaan.
Mutta jos tykkäisin jostakusta ja se joku tykkäisi musta niin voisin ihan hyvin seurustellakin, mutta en millään tapaa stereotyyppisesti. On musta toki tosi kiva saada kukkia ja laittaa niitä juomapulloon, koska en omista maljakkoa (mutta onneksi mulla on laatikossa kaksi kaunista lasipulloa tarpeen varalta), mutta esimerkiksi hienoon ravintolaan tai elokuviin mun kanssa on turha kuvitella mennä. Mun mielestä McDonald's on ihan ookoo ja mun on pakko arvostella kaikkia elokuvia ne nähtyäni. Ja katsoa lopputekstit. Ehkä treffeillä käyminen tosiaan on sittenkin ihan hyvä juttu, koska niillä oppii sitten ainakin sen, millainen on.
Liz voisi kyllä käydä vähän harvemmin häissä ja shoppailla jo pian mun kanssa mulle hienoravintola/baletti-vaatteita.

Mitä suunnitelmia sinulla on huomiseksi?
- Ei mitään suunniteltua vielä. Kirjastoon voisin mennä jo tänään, palauttaa noin 20 kirjaa ja raahata kasan sieltä takaisin. Ja päättää esseen aiheeni. Kaksi esseetä pitäisi aika pian jo kirjoittaa, mutta ei oikein huvittaisi. Ja tätä esseeprojektia voisin siis jatkaa huomenna. Olettaen tietysti, että aloitan sen ensin. Ja huomenna illalla on ceilidh, jonne menen Jutan kanssa. Sanni saisi myös luvan tulla. Sunnuntaina pitää rekisteröityä kirkkoon. Mutta se ei nyt oikein liittynyt tähän mitenkään.

Oletko tyytyväinen nykyiseen elämääsi?
- Olen! Elämä on tosi ihmeellistä ja mielenkiintoista. Koko ajan saa oppia ja kokea kaikkea uutta. Tämä on sellainen seikkailuntäyteinen välivaihe elämässä. Kaikki on mahdollista ja en tiedä yhtään minne olen menossa, mutta sittenpähän sen näkee minne päätyy.

Mitä teit viimeyönä?
- Nukuin ja näin kummallisia unia. Unessani yritin kaikessa rauhassa nukkua sängyssäni Saikunkalliolla, mutta koko ajan tuli joku häiritsemään mun nukkumista. Tosi stressaavaa, kun ei unessaankaan saa nukkua rauhassa. Luovutin sitten ja heräsin unessani ja menin keskustelemaan jonkun poikien tanssijoukkueen kanssa niiden kengänkoista. Tosi valtavia pinkkejä kenkiä oli niillä.

Kännykkäsi viides viesti?
- No en nyt oikein tiedä, missä mun puhelin on. Unessanikin se varastettiin. Voisin kyllä oikeasti hakea sen ja katsoa onko joku vastannut mun viesteihin joita lähettelin aiemmin tänään. -- Hain puhelimen ja jee, oli viesteihin vastattu vihdoinkin! Viides viesti on nyt joku "Hyvää ystävänpäivää! *hali*"-viesti, mutta en yhtään tiedä keneltä, kun ei siinä kerrota. Eikä mulla ollut tuolloin saldoa vastata, joten lähetin telepaattisen vastauksen, eikä siihen vastattu.

Nukuitko viime yönä omassa sängyssä, jos et missä sitten?
- En nukkunut, nukuin Louisen sohvalla Poron kanssa.

Montako paitaa sinulla on päälläsi nyt?
- Yksi paita, yksi jakkujuttu ja vielä peittoonkin olen kietoutunut. Tässä rikkinäisen ikkunan vieressä on vähän kylmä, kun ulkona pyryttää lunta.

Mitä teit viime uutenavuonna?
- Olin 15-vuotiaiden teinigoottien kotibileissä tietenkin. Ja sitä ennen Loimaan keskustan ruuhkassa paluumatkalla isovanhempieni kerrostalon parvekkeelta, jossa olimme katsomassa raketteja. Aiemmin päivällä laskettelimme pulkalla, liukurilla ja lantasäkillä jokeen ja vaelsimme lumisessa kuusimetsässä. Emme taaskaan juoneet kuohuviiniä.

Onko joku ihastunut sinuun?
- Mistäpä minä sen tietäisin? Jos joku jostain kumman syystä sattuu olemaan, saa toki tulla ilmoittautumaan. Vaikka tuskin sen sanominen tässä mitään auttaa. Saa olla melkoinen stalkkeri, jos tämän sattuu lukemaan. Ja tällä merkinnällä kyseisen henkilön varmasti pelästytin jo ensimmäisen kysymyksen kohdalla.
(Ja kyllä! Olen mitä parhain ihminen puhumaan stalkkereista.)

Onko joku jota et koskaan unohda?
- Voi kumpa en unohtaisi ketään! Jokainen tapaamani ihminen on ollut tärkeä omalla tavallaan. Jokainen niistä on vaikuttanut elämääni ainakin jonkun verran. Mutta monet on pakko unohtaa, vaikkei haluaisi. Mutta olen varma, että on muutama sellainen, joita en koskaan unohda! Kumpa nekään eivät unohtaisi minua ja aina välillä muistuttelisivat olemassaolostaan.

Onko sinulla ystävä jolle voit kertoa asioita ja olla varma että hän ei kerro eteenpäin?
- On mulla ainakin muutama sellainen, joihin luotan ja joille kerron asioita, joita en niiden missään nimessä tahdo kertovan eteenpäin. Mutta enhän minä voi koskaan olla varma siitä, että ne eivät juorua niistä. Vaikka miten montaa ihmistä mun salaisuuteni edes mahtaisivat kiinnostaa? Mun mielestä ne toki ovat oikeinkin mielenkiintoisia, mutta en jaksa uskoa, että kaikki ovat ihan samaa mieltä. Esimerkiksi Tuomasta ei kauheasti kiinnosta.

Kenen kanssa tekstailet useimmiten?
- En varmaan kenenkään. Tiian kanssa varmaan, mutta niin harvoin, että sitä tuskin voi kutsua usein tekstaamiseksi. Ja joillekin muille tekstailen toisinaan jostain jutuista, mutta sitten aina jossain vaiheessa tuskastun siihen, että mun puhelin ei ymmärrä mitä haluan sanoa, ja soitan.

Aiotko vielä aikuisenakin asua samalla paikkakunnalla kuin nyt?
- Aikuinen olen sitten, kun mulla on työ ja oma talo. Se, mistä sen oman talon ostan riippuu siitä, mistä saan sen työn. Se, mikä se työ on, on toistaiseksi mysteeri. Ihan mielelläni voisin Aberdeenissa asua, mutta maailmassa on niin monta muutakin paikkakuntaa, joissa asuisin oikeinkin mielelläni. Joten mitään varsinaisia aikomuksia mulla paikkakunnan suhteen ei ole.

Kuka viimeksi soitti sinulle?
- Annie maanantaina, että olenko jo luentosalissa, koska se halusi istua mun vieressä.

Kuka viimeksi lähetti sinulle tekstiviestin?
- Sanni.

Luonne vai ulkonäkö?
- Luonne. En nyt ihan varma siitä ole, mihin tuo kysymys viittasi kyllä. Jos jostain muusta kuin oikeista ihmisistä on kyse ja missä luonteella ei ole väliä, niin sitten tietenkin se ulkonäkö. Esimerkiksi kakussa on tärkeää ulkonäkö, eikä se miten temperamenttista se kerma vatkatessa oli. Mutta ennen kaikkea kakussa on tärkeintä se, miltä se maistuu! Joten ei kai ulkonäkö koskaan tärkeintä ole.

Viimeisin tärkeä tapahtuma?
- Aamuinen luisteluhetki tuntui aika tärkeältä!
(hähää, sain äsken tekstarin, se nyt myöhästyi tästä, lälläslää! Sitä paitsi luistelu tuntuu vieläkin tärkeämmältä kuin tuo tekstari.)

*Parhaita viikkoja toki saisi olla useamminkin.

Olin tulossa koulusta
portaikossa pyysin sinua kahville
siihen kahvilaan,
missä on pyöröovi.

Mun on pakko aina aloittaa jollain laululyriikoilla nämä merkinnät, koska musta ei tunnu siltä, että mulla olisi mitään järkevää sanottavaa. Mutta onneksi musta tuntuu siltä, että Ultra Bra auttaa mua sanomaan, sen mitä sanoisin, jos mulla olisi jotain sanottavaa.

Niin siis joku ystävänpäivä tänään on. Onneksi Suomessa sentään vietetään ystävänpäivää eikä mitään Valentine's Dayta niin kuin täällä. Tosi rankkaa tällainen. Etenkin jos olet ystävänpäivänä metsässä tanssiryhmäsi kanssa. Onneksi meillä oli teemana kiinalainen uusivuosi, joka nyt myös oli. Tai ei sekään välttämättä kovin onnekas juttu ollut, niistä onnenkekseistä kaikki saivat tosi huonoja ennustuksia ja melkein sytytimme puun palamaan sellaisella palavalla paperihärvelillä, joka lensi puuhun.

Portaiden juurella
graniitin varjossa
jännitin
lähdetkö mukaan.

Meillä täällä kotona graniitin varjossa on vähän muunlaista jännittämistä kuin että lähteekö joku meidän kanssa kahville. Tämä on kuin joku Midsomer. Kolme ei-enää-niin-kokonaista pyörää tuolla komerossa. Eivät säily kovin kauaa ehjinä täällä. Eikä kuvittelemistakaan, että jollain olisi varaa korjata ne. Kela maksoi mulle tässä kuussa vähemmän kuin normaalisti (enkä normaalistikaan rahoissa ui) ja Kirstenin ensi kesän fieldtripin hintaa nostettiin sadalla punnalla. Alpeille menevät.

Mutta niin, tänään meillä ei ollut yhtään pyörää rapussa, kun ne kaikki tosiaan ovat palasina, mutta jes, kyllä ne naapurit silti ovat keksineet hajottaa jotain! Olohuoneen ikkunassa kiva reikä. Ja kun etuovikin on vielä vaihtamatta vaikka jo kesäkuussa ne siitä läpi tulivat niin saa nähdä kuinka kauan vuokratoimistolaisilta kestää tuo ikkuna korjauttaa.

Lunta silmäripsissäsi katsoit
minuun ja hymyilit, sanoit:
Täytyy mennä tanssitunnille
ja minä jäin seisomaan lumeen.

Voisin lisätä tänne kuvia tuolta viikonlopun retkeltä. Siellä mäkien ja laaksojen seassa oli vielä ihan kivasti lunta. Rakensimme tänään iglun. Olen vähän järkyttynyt siitä, että se oikeasti pysyi kasassa. Ja siitä, miten nopeasti se siihen kohosi. Ja eilen seikkailimme viisi tuntia. Tai vaeltamiseksi sitä kai kutsutaan, mutta se oli jännittävää.

Olen tulossa kaupasta
kainalossa puinen leipälaatikko
se sellainen,
jossa on liukuovi.

Mun pitää käydä kaupassa tänään, kun mun nuudelit ovat lopussa ja Miriam ei ilahtunut, kun söin sen kaikki jaffakeksit. Tai en sentään ihan kaikkia, se ei olisi ehkä ollut turvallista, ottaen huomioon, että se tietää, missä asun. Voikin on lopussa, mutta onneksi on jotain leipomisvoita. Tai ei se voikaan ole mitään voita, mutta en mä sitä miksikään levitteeksi viitsi kutsua.

Hotellin kulmalla
marmorin varjossa
näen sinut
pitkästä aikaa.

Tässä ihan meidän kulmalla on Northern Hotel, jossa nukuin ensimmäisen yön, kun muutin Aberdeeniin! Miriamin Divinity-ihmisten Divinity Ball on siellä! En tiedä onko mun mitään järkeä sinne mennä, kun en tosiaan opiskele divinityä, vaikka tunnenkin niistä muutaman. Mutta tuo on joskus kuukauden päästä vasta. Rahatilanteelle ehkä olisi parempaa jättää menemättä.

Ensi viikonloppuna Kirsten, Miriam ja Liz menevät häihin. Koko viikonlopuksi. Mitä ihmettä mä silloin tekisin? Ei sillä, että se mikään ongelma olisi, mutta musta on vähän hämmentävää, että yhtäkkiä mun elämässä onkin kaksi kokonaista päivää, joille ei ole mitään ohjelmaa. Ajattelin, että jollakulla (niistä kahdesta ihmisestä), joka lukee tämän, voisi olla joku hyvä ja toteuttamisen arvoinen ehdotus.

Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain
ja hymyilet, sanot:
Täytyy mennä tanssitunnille
ja minä jään seisomaan lumeen.

Vaikka toisaalta, en minäkään välttämättä jaksaisi lukea mitään sekavaa päiväkirjamerkintää, jossa on Ultra Bran Jäätelöauton lyriikoita joka välissä.

Ja kotona kuulen
kun ulkona laulaa jäätelöauto.

Vaikka tarkalleen ottaen täällä ei kyllä mikään jäätelöauto laula. Naapurit vain mekastavat ja joku oleellinen aina välillä hajoaa.

Mutta ei se nyt ihan välttämättä täysin huono asia ole. Sillä onhan ihmisen kasvu ja kehitys tärkeitä asioita. Osaanpahan sitten kun muutan Muumilaaksoon arvostaa pesukoneita, ehjiä ovia, ja etenkin sitä ettei niitä tarvitse lukita yhdelläkään lukolla, ystävällisiä naapureita, mikroja jotka eivät räjähdä, lapsia jotka eivät juokse ulkona kiroillen kolme metriä pitkien tikkujen kanssa, autoja jotka eivät aja ystäviesi päältä kertaakaan. Ja muuta sellaista.

Oikeasti mä en tiedä olenko saanut paljoakaan aikaan elämässäni, mutta musta silti tuntuu, että olen oppinut aika paljon. Ainakin sen, että mikään ei ole läheskään niin mustavalkoista kuin miltä se näyttää ja sen, että maailma on tosi ihmeellinen paikka. Olen, oppinut, että kotona istumalla ei tapaa ketään niistä mielenkiintoisista ihmisistä, jotka voisi tavata, jos menisi ennakkoluulottomasti (tai siis toki voi ottaa ennakkoluulonsa mukaan ja mennä muuten vain kokeilemaan, millaisia asiat oikeasti ovat) surffaamaan Pohjanmereen tai katolilaiseen Raamatturyhmään. Tosin minä en mennyt surffaamaan, koska menin nauttimaan Hillheadin ihanista bunkkereista, joissa myös opin kaikenlaista (mm. kuinka selviytyä asuntolassa joka on täynnä vaihtareita/17-vuotiaita pissiksiä, ja arvostamaan sitä, että ei herää joka yö palohälytykseen).

Minä haluan matkustaa ja nähdä paikkoja. Eiffel-tornin ja Big Benin olen nähnyt. Ne eivät olleet sittenkään kovin ihmeelliset. Otin niistä valokuvia silti. Parhaat valokuvat niiltä matkoilta kuitenkin ovat ne kuvat, joissa näkyvät ne ihmiset, joiden kanssa ne näin. Eivätkä ne ihmiset enää näytä ihan samoilta kuin sinä päivänä joilloin siellä olimme. Ja nekin ovat nähneet niiden matkojen jälkeen vaikka mitä muuta. Muistavatko ne enää millaista oli Eiffel-tornissa? Tai miten paljon Lontoon maanalainen heilui?

Mutta nuo mäet, jotka tänä viikonloppuna näin olivat musta paljon vaikuttavammat kuin Eiffel-tornit ja Big Benit. Mutta silti useampi ihminen haluaa nähdä Eiffel-tornin kuin jotain mäkiä. Lisään kyllä jossain vaiheessa kuvia niistä nähtäväksi, mutta eivät ne varmastikaan näytä läheskään siltä miltä ne näyttävät kun on itse siellä. Hengittämässä raikasta maaseudun tuoksua. Eläköön lehmät ja lanta.

Musta nyt vähän tuntuu, että tässä koko merkinnässä ei ole mitään järkeä ja että kuulostan aika typerältä, kun en ole saanut muotoiltua pointtiani millään tavalla. Kommentit voisivat olla ihan kannustavia, jos teistä tuntuu, että ymmärsitte pointtini. Ja jos pidätte mua ihan typeränä, väittäkää ihmeessä vastaan.

Mutta olen aika iloinen, että pääsin kymmenen vuotta sitä vakavasti suunniteltuani vihdoin muuttamaan pois Loimaalta. Vaikken sitä aina tiennytkään, tuntuu silti siltä, että täällä halusinkin olla. En täällä koko loppuelämääni aio viettää, mutta tällä hetkellä koti on täällä. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten mä tänne yksin uskalsin lähteä, mutta enpähän ole nyt töissä Siwan kassalla. On toki täälläkin vähän kaikkia pahoja ongelmia, kuten olohuoneen ikkunasta läpi lentäviä kiviä, mutta ei sekään nyt ihan toimisi, että asiat liian hyvin olisivat, sitten etsisi vain ongelmia sieltäkin, missä niitä ei ole.

Musta tuntuu nyt siltä, että voisin puhua tästä vielä vaikka miten paljon. Ainakin niin kauan, että löytäisin itsekin sen pointtini. Elämäntarkoituksestako mä yritän puhua? Olisi ihan jännittävää kuulla teidän sanottavanne tästä. Mikä teistä on tärkeää elämässä?

Kerroinko muuten ollenkaan, mistä tuo otsikko tuli? Meidän siis piti rakentaa jotain lohikäärmeitä viikonloppuna. Meidät jaettiin ryhmiin ja ryhmän maskotin piti olla lohikäärme. Ja nyt kun satuhahmoista puhutaan, voin kertoa teille mtv3:n chatin juontajan kunniaksi mielenkiintoisia juttuja eskimoista ja igluista, jos haluatte kuulla.

Niin ja en nyt sitten todellakaan väittänyt olevani millään tapaa viisas, saatikaan, että tietäisin elämästä tosi hurjasti. Päinvastoin. Mutta musta tuntuu siltä, että olen oivaltanut jotain, mitä kaikki eivät tunnu huomanneen. Ja tiedän, että toivoisin niiden, jotka eivät ole sitä huomanneet, havahtuvan ennen kuin elämä pyyhkii ohitse niiden istuessa jossain, missä ne eivät halua istua.


PS. Kevään projektini! Haluaisin mennä kesällä siihen Yhdysvaltojen osavaltioon, joka mua kiinnostaa eniten. Arvauskilpailu: arvatkaa mihin.

No tosi kiva, kun on taas se aika kuusta, etta mun pitaisi ruokkia ihmisia. Miten tama voi aina olla nain suuri ongelma? Kauppaan olen lahdossa, mutta en ole vielakaan keksinyt mita me tiistaina, keskiviikkona ja torstaina syotaisiin.

Ne jotka ovat joskus joutuneet mun kokkauksiani syomaan (tai nahneet mut keittiossa ja tulleet siihen tulokseen, etta ehka on parasta tehda se ruoka sittenkin itse) ymmartavat ehka etta tama on aika ongelmallista. Mutta osaan ma saada veden kiehumaan ja vaantaa uunin paalle. Saunankin saan syttymaan, jos tosi kauan yritan, mutta se ei valttamatta liity tahan.

No ajattelin, etta keskiviikkona makaronilaatikko olisi ihan hyva juttu. En tosin ole ihan varma, miten hyva juttu se sitten on kun sen teen. Mutta loysin netista tallaisen ohjeen, ei vaikuttanut teoriassa kovin monimutkaiselta. http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/137/Makaronilaatikko
Mutta ainakin mulla olisi koko paiva aikaa tehda sita.

Mutta enta tiistai ja torstai muka? Ehdottakaa mulle jotain, mita te osaatte tehda ja tykkaatte syoda. Se ei tarkoita, etta ma sita osaisin tehda ja etta nuo siita tykkaisivat, mutta olisi se kuitenkin yksi idea lisaa. Kun musta tuntuu, etten voi aina syottaa niille pakastepizzaa ja papuja. Ja niille ei kelpaa hernekeitto ja ruisleipa. Olen yrittanyt. Olisittepa nahneet niiden ilmeet.

PS. Jostain syysta mina olen vastuussa IVFDF:in tanssiesityksestamme. Sekaan ei tunnu ihan hyvalta jutulta. Tosin idea siihen on jo olemassa. Olemme wombles ja tanssimme Johnny Walkerin. Tietaako joku nuo wombles? Tassa on kaksi videota, joissa on musiikit joita kaytamme.
1)
2)
Kirsten rakensi eilen woblenaamareita. Remember, you're a womble.