IRC-Galleria

Liian usein huomaan kelluvani joko menneessä tai tulevassa, unohtaen täysin tämän hetken ja sen tuomat tuntemukset. Maailman vilistäessä silmien edessä on hankala pysähtyä miettimään kuka olinkaan ja missä seison. Mikä on minun paikkani täällä, mitä minä haluan elämältäni ja kuinka kykenen sen saamaan.

Ympäristö on täynnä ärsykkeitä jotka vievät huomion pois olennaisesta. Kiire on ja pysyy, vaikka kuinka paiskisi töitä sen eteen. Ajatus oravanpyörässä elämisestä kuulostaa absurdilta, mutta yhä useampi meistä kuitenkin on ihan huomaamattaan taipunut siihen.

Ainakin omasta kokemuksestani voin kertoa, että aika tuntuu kulkevan eksponentiaalisesti, alati kiihtyvää vauhtia. Mietitään nyt vaikka lapsuutta. Silloin vuosi tuntui aivan käsittämättömän pitkältä ajalta. Jopa puoli tuntia oli pitkä aika, jos odotti jotain oikein kovasti. Nyt viikot vierivät omaa tahtiaan, antamatta edes haurasta tartuntapintaa hetkille. Mitä pidemmälle elämme, sitä nopeammin aika rientää meitä pakoon.
Voiko tästä päätellä, että keski-iän kynnyksellä meillä ei enää olekaan suunnilleen puolikasta elämää vielä edessäpäin?

Jokaisella on vain yksi elämä käytettävänään. Toisilla sekin jää luvattoman lyhyeksi. Miksi silti tuntuu niin hankalalta elää nauttien joka päivästä, arvostaen niitäkin hetkiä kun asiat eivät mene aivan mielen mukaan. Pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä, että elämän perusasiat ovat kunnossa. Ehkä emme vain osaa.
Kuitenkin jo lapsena opimme murehtimaan materialistisista asioista. Mitä enemmän materiaa haalimme mielihyväämme tyydyttämään, sitä enemmän sitä tarvitsemme jatkaaksemme tyytyväisyyden tunnetta. Lopulta hukumme tavaravuoreen miettien samalla, miksi olo tuntuu niin kovin tyhjältä.
Tässä on jotakin pahasti vialla. Ei ole mitään väärää tuntea oloaan iloiseksi saatuaan uuden paidan, mutta silti meidän tulisi oppia löytämään elämän perusonnellisuus jostakin muualta. Ottaa hetkestä kiinni niin, ettei aika pääse juoksemaan meitä karkuun.

Elämästähän jää loppupeleissä käteen ainoastaan kuolema ja se, mitä olemme eläessämme ehtineet tehdä. Onko mitään järkeä elää elämäänsä varaten taivaspaikkoja, joita kukaan meistä ei kuitenkaan voi lunastaa siinä vaiheessa kun haperrumme ajan hampaisiin?