IRC-Galleria

Näin viime yönä unta et mulla oli tytär. Maailma oli unessa tuhoutumassa ja mulla oli jostain syystä tärkeänä tehtävänä kiivetä jonkun pienen vuoren huipulle. Tytär tuli mukana, ja kun vuoren huipulle oli enää pieni matka, tytär ei saanut enää tulla mukana. Jäin lopulta kuitenki pitämään tytärtä sylissä sen sijaan, että olisin kiivennyt vuorenhuipulle.

ja se tuntui hyvältä

Ystäväni,
kaipuun määrä on suuri
kuin helvetillinen kasa
ikävää

on ikävää, etten ole päässyt
katselemaan sinun kasvojasi
saati niitä koskettamaan koskaan
koska se olisi koskettanut
minua liikaa

mutta täällä istun vieläkin
pehmeä tuolikin onneksi allani
hallaa ei ole enää ulkona
ihan hyvin voisin ikävöidä
auringossa

kun näemme niin halaamme
ja silloin tulet todella näkemään
että kaipuun määrä
onkin vain ripaus kaikkeudessa

Kuluta minutit ikuisuuteen
kun kaikesta voimme luopua
Eikä ole mitään ongelmaa
kun aurinko antaa meille kaikkeaan

Kuinka muutoinkaan nyt kun
tässä kohti kotia kaikki marssitaan
Enkä minä ihan heti ole aikeissa
lopettaan kaikkeuteni määrää

Oletko sinä ystäväni?
jos olet, haluaisin nyt kertoa
että minä rakastan
itseäni

ja tahdon rakastaa

sinua

Viime yönä vaari nukkui pois.

Korkeammalla jälleen
ylempänä muita
hän seisoo huomisissa

Käsi nyrkissä niin lujaa
ettei evoluutiokaan
enää sitä kestä
silmät ehjinä näkee
pienet ja typerät

jotka istuvat sääntökalterien takana

Kun poltat tupakanmitan upean ystävän kanssa
ja käyt äärimmäisen kaaoksen keskellä läpi sen
kuinka upeaa tämä kaikki on
ja kuinka monta kukintoa on vielä puhkeamatta

en ymmärrä täysin, mitä onnellisuus on

sen vain tuntee...

Isä ei olekaan tulossa enää takaisin

Päivä kerrallaan jälleen ja...

Kiitos ystävät

Välillä asiat ovat niin suuria, ettei niitä kykene vielä suremaan. ajan myötä kaikki kuitenkin järjestyy. Ehkä jo tiesin tämänkin tulevan ja itkin jo niin paljon, ettei enää tunnu yhtä pahalta. ei silti ole yhteistä muistoa, johon ei heijastuisi pohjattoman kaipuun ja haikeuden tuomaa pistoa isän ja pojan välisessä rakkaudessa.

6.2.2009 Isä nukkui pois

hyvää yötä z_z

Tahtoisin oppia elämään kiinni tässä hetkessä. monesti töihin mennessä oon jumittunu vaan katsomaan tummaa puunrunkoa tai sitä kohtaa taivaasta, josta auringon pitäis vähän ajan kuluttua kapuilla ylös. Sit kun oikein keskittyy, niin hetken tuntuu että elää juuri siinä hetkessä, mutta sitten kun keskittymiskyky vähääkään herpaantuu niin tuntuu taas että itsen ja maailman välissä on jonkinlainen muuri otsalohkon kohdalla.

Mistä se tunne tulee? Ihan kuin joku painais sun katsettasi itsesi sisälle. Onko oikee ratkaisu meditointi tai LSD? pitääkö alkaa urheilla, vai kuolla ennen kuin sen tunteen saa pysyväksi? Täytyisikö oppia elämään irti ihan kaikesta ympäristön vaikutuksesta ja ymmärtää, että loppujen lopuksi me ollaan vain kasa molekyylejä ja erilaisia kemiallisia reaktioita. Kaikki yhteiskunnan rajoitukset on vain jonkun aivosolujen sähkökemiallisten ja biokemiallisten raktioiden tulosta. Mutta toisaalta ei siinä kaikessa kiinni eläminen tuntuisi rajoittavan elämistä aivan todellisuudessa kiinni. ei se tunne kuitenkaan liity näihin sääntöihin, tai muihin rajoituksiin. Kyse on vain siitä, kuinka näen asiat, joita katson.

Äskön taas onnistuin pitämään itseni hetken kiinni tässä hetkessä, kun keskityin ja tunsin, miten vereen alkoi tulla adrenaliinia. onko se vain, koska tämä on niin uusi kokemus? Upea kokemus joka tapauksessa, jonka tahtoisin pysyvän likellä elämässäni. ehkä upeimpia asioita, joihin oon törmänny. Luultavasti aivot vaan eivät halua sallia sitä, koska tässä hetkessä eläminen, niin monen asia ntiedostaminen ympärillään kuormittaa päätä kai sitten niin rankalla kädellä, että jonkun täytyy yrittää sanoa stop.

Muttahhh... me ihmiset olemme kai kuuluisia siitä, että voimme ylittää itsemme ja olla olematta tehokkaasti osa luontoa, jos oikein yritämme. Tämä tuntuu hyvältä.