IRC-Galleria

On kerrassaan mukavaa olla sairaana – enkä nyt tarkoita miten tahansa sairaana, vaan monialasairaana – töissä. Vaihtoehtoisesti sairaana voi olla myös kotona, kaupassa tai lähibussissa, mutta se ei ole ollenkaan niin mukavaa.
Hakiessani lääkäriltä sairaslomaa, täti toteaa iloisesti, että silmäni ovat tulehtuneet, minulla on kuumetta, yskin niin että veri lentää ja tulehdusarvot saattavat olla koholla sen lisäksi että olen saanut allergisen reaktion ja pitäisi mennä keuhkokuvaan. Mutta kuvittelekin saavasi sairaslomaa. ”Jos olet ollut jo tähän asti töissä, ei sinulla ole mitään syytä jäädä lomalle nyt. Kiitos – tekee sitten viisikymppiä.”
Olisi paljon helpompaa visualisoida tilanne, jossa vain soitan töihin maanantaiaamuna kello 9.37

"No tuota, Joona tässä. Tuota, anteeksi, etten ole ollut töissä puoleen vuoteen, minä nimittäin tulin hulluksi."
"No, eihän tuo mitään. Minä vähän uumoilinkin että jostain sellaisesta on kysymys. Se ei ole täällä mitenkään epätavallista. Milloin voimme odottaa sinun ilmestyvän tänne?"
"Milloin siilit heräävät talvihorroksesta?"
"Joskus keväällä kai."
"Minä tulen heti vähän sen jälkeen."
"Sillä lailla."

Lopulta kun saa kammettua itsensä töistä tavalla tai toisella kotiin, vastassa odottaakin yllätys! Ovi ei tahtonut aueta, koska takana oli, kuten sain myöhemmin tietää, neljätoista samanlaista henkilökohtaista kehotusta hankkia luottokortti joka minulla jo oli, seitsemäntoista samanlaista maksumuistutusta luottokortista, jota minulla ei ollut, kolmekymmentäkolme samanlaista kirjettä, jossa sanottiin, että juuri minut oli erityisesti valittu, koska minulla oli hyvä maku ja minä tiesin mitä halusin ja mihin tähtäsin tämän päivän hienostuneessa maailmassa, ja juuri siksi minä varmaan haluaisin ostaa aivan hirvittävän lompakon, ja sitten siellä oli vielä juovikas kissanraato. Melkein tanssitin itseni horkkaisena jääkaapille, löysin sieltä kolme karvaista jotain, panin ne lautaselle ja tuijotin niitä kolme minuuttia. Kun ne eivät näyttäneet liikkuvan, julistin ne välipalaksi ja söin. Yhdessä ne tappoivat vaarallisen brlblrlblbr-taudin aiheuttajan, jonka minä olin muutamaa päivää aikaisemmin tietämättäni saanut vuoden 1972 – 1980 valtiopäiväasiakirjojen A-sarjan duplettien tukkuvarastosta. Tauti olisi muutoin tappanut puolet läntisen pallonpuoliskon asukkaista, tehnyt toisesta puolesta sokeita ja muista hulluja ja hedelmättömiä, niin että kylläpä Maata tässä asiassa onnisti.



R on nopeuden mitta joka tarkoittaa kohtuullista vauhtia joka ottaa huomioon kuljettajansa ja matkustajansa ruumiillisen ja henkisen hyvinvoinnin ilman että asianomaiset myöhästyvät viittä minuuttia enempää. Tästä syystä se on äärettömän vaihteleva arvo joka riippuu olosuhteista, sillä kaksi edellä mainittua tekijää vaihtelevat sekä nopeuden absoluuttisen arvon suhteen että kolmannen seikan tiedostamisen kannalta. Jos tähän yhtälöön ei suhtaudu rauhallisesti, se saattaa aiheuttaa melkoisen henkisen paineen, vatsahaavan tai jopa kuoleman.
R17 ei ole mikään tietty nopeus, mutta se on selvästikin aivan liian suuri.

Mikä on vihree ja haisee merilevälle?


....



Aki Sirkesalo

Squeezing his black nose on the window-pane:
this dog waiting and waiting for someone

I am burying my hand into his fur,
I too am waiting for someone

You remeber dog that a woman
lived here at one time,

of whom I am not able to say
what in the end she was to me:

whether she was a wife or a sister
or maybe like a growing daughter.

She was gone. You settle quietly.
There will be no other woman here.

My splendid dog, so good at everything.
what a pity it is you don't drink.

adeliini sanoo:
haluun vaan hukkua jäätelöön ja suklaaseen
adeliini sanoo:
happy ending yes <3

En ole oikein koskaan ymmärtänyt miksi miesten ja naisten seksuaaliset halut eroavat niin paljon toisistaan.

Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä koko Mars-Venus juttua. Enkä koskaan ole tajunnut miksi miehet ajattelevat päällään ja naiset sydämellään.



Esimerkiksi:

Eräs ilta viime viikolla olin menossa tyttöystäväni kanssa sänkyyn. Intohimot alkoivat jyllätä, kunnes lopulta hän sanoi:

"Sori Kulta. Nyt ei vaan tunnu siltä. Mä vaan haluisin että pitäisit mua sylissä"



Minä siihen:
"MITÄ?! Mikä vittu toi nyt oli?"



Joten hän sanoi sanat, jotka jokainen poikaystävä tässä maailmassa pelkää kuulla:

"Sinä et vain ole samalla tasolla minun henkisten ja naisellisten tarpeiden kanssa jotta voisin tyydyttää sinun miehiset, fyysiset tarpeet. Etkö voi vain rakastaa minua sellaisena kuin minä olen, ei sellaisena mitä teen vuoksesi makuuhuoneessa"



Tajusin että mitään ei sinä iltana tule tapahtumaan joten aloin nukkumaan.



Seuraavana päivänä päätin ottaa vapaapäivän töistä, jotta voin viettää aikaa tyttöystäväni kanssa. Menimme ensin mukavalle lounaalle, jonka jälkeen shoppailemaan isoon tavarataloon. Kävelin hänen kanssaan ympäri osastoa hänen kokeillessa eri asuja päälleen. Koska hän ei osannut päättää minkä ottaa minä ehdotin että otetaan yksi jokaista mallia.



Seuraavaksi hän halusi parin uusia kenkiä ja minä ehdotin että otetaan pari jokaiselle uudelle asulle. Menimme seuraavaksi koruosastolle jossa hän valitsi itselleen timanttikorvakorut. Hän oli niin innostunut. Hän alkoi jo jopa lähestyä seksuaalista kiihottumista kun hän sanoi: "Eiköhän tässä ole kaikki kulta. Mennäänkö sitten kassalle?"



Pystyin juuri ja juuri hillitsemään itseni kun sanoin:

"Sori kulta, nyt ei vaan tunnu siltä".



Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi ja hänen leukansa loksahti auki kun hän sai sanottua suustaan "Mitä?!"



Minä jatkoin:

"Kulta minä vain halusin että pitäisit näitä tavaroita sylissä. Sinä et vain ole samalla tasolla minun miehisten, taloudellisten tarpeideni kanssa jotta voisin tyydyttää sinun ostos-tarpeet naisena".



Ja juuri kun hän alkoi näyttää siltä että tulee varmasti tappamaan minut, minä lisäsin:

"Mikset voi vain rakastaa minua sellaisena kuin olen, ei sellaisena mitä voin sinulle ostaa?



Todennäköisesti ei seksiä tipu tänäänkään, mutta ainakin se narttu tietää että olen sitä viisaampi.

Kun herrasmies on kotonaan, hän kumartaa vasemmalle,
kun hän on sodassa, hän kumartaa oikealle.
Sen vuoksi aseet eivät ole arvonsa tuntevan välineitä -
Aseet ovat pahaenteisiä välineitä.
Kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää niitä,
on parasta pysyä tyynenä ja rauhallisena.
Niitä ei koskaan tule pitää kauniina.
Jos näet ne kauniina - on se sama kuin iloitsisit ihmisten tappamisesta.
Jos iloitset ihmisten tappamisesta, et ymmärrä tehtävääsi maan päällä.

Suuren valtion hallitseminen on kuin keittäisi pieniä kaloja

Korkealla kaupungin kattojen yläpuolelle kohosi onnellisen prinssin patsas. Se oli kauttaaltaan päällystetty kullalla. Silminä oli kaksi säihkyvää safiiria, ja miekankahvassa säkenöi rubiini. Kaikki ihmettelivät ja ihastelivat onnellista prinssiä.
"Hän on kaunis kuin viirikukko!" huomautti eräs raatimies, joka halusi kernaasti käydä taiteentuntijasta. "Ei tosin aivan yhtä hyödyllinen", hän lisäsi nopeasti, peläten että häntä saatettaisiin pitää epäkäytännöllisenä miehenä. Sitä hän ei suinkaan ollut.

"Mikset voi olla yhtä tyytyväinen kuin onnellinen prinssi?" kysyi eräs kiusaantunut äiti pikku pojaltaan, joka kärtti kiljuen itselleen jotain järjetöntä.
"Onnellisen prinssin päähän ei ikinä pälkähtäisikään ruveta itkemään."
"Luojan kiitos tässä maailmassa on edes yksi todella onnellinen", mutisi joku pettynyt katsellessaan komeaa patsasta.
"Hän näyttää enkeliltä", sanoivat orpolapset tullessaan tuomiokirkosta punaisissa takeissaan ja valkeissa, puhtaissa esiliinoissaan. "Mistä te sen muka tiedätte?" kysyi matematiikanopettaja. "Ettehän te ole koskaan nähneet enkeliä."
"Olemmepas, unessa!" lapset vastasivat.
Matematiikanopettaja rypisti otsaansa ja katsoi heitä ankarasti, sillä hän vähät välitti lasten unista.

Â…


Pääskynen lensi kokonaisen päivän ja saapui illan pimetessä kaupunkiin. ”Mihinkähän minä laskeutuisin?” se aprikoi. ”Toivottavasti kaupunki on varautunut saapumiseeni.”
Sitten se huomasi onnellisen prinssin patsaan korkean pylvään päässä. ”Istahdanpa tuohon”, se huudahti. ”Siinä on hyvä paikka ja paljon raitista ilmaa.” Ja se laskeutui onnellisen prinssin jalkojen väliin. ”Minulla on kultainen makuuhuone!” se visersi tyytyväisenä katsellen ympärilleen ja rupesi laittautumaan makuulle. Mutta juuri kun se pisti päänsä siiven alle, se tunsi suuren vesipisaran putoavan päälleen.
”Kummallista!” se huudahti. ”En näe taivaalla ainuttakaan pilveä, tähdet tuikkivat, ja kuitenkin sataa! Pohjois-Euroopan ilmasto on todella inhottava. Osmankäämi tosin piti sateesta, mutta varmasti vain sen vuoksi, että hän ajatteli aina vain itseään.”
Jälleen tipahti yksi pisara.
”Mitä hyötyä on patsaasta, jos se ei edes suojaa minua sateelta!” pääskynen sanoi.
”Taidanpa etsiä itselleni kunnon savupiipun!” Ja se päätti lentää pois.
Mutta enne kuin se ehti edes levittää siipiään, tipahti sen niskaan kolmas pisara. Se katsahti hämmästyneenä ylös ja näki – niin, mitä se näkikään!
Onnellisen prinssin silmät olivat täynnä kyyneliä. Ne vierivät pitkin sen kultaisia poskia. Sen kasvot olivat niin kauniit, että pikku pääsky alkoi tuntea sääliä sitä kohtaan.
”Kuka sinä olet?” se kysyi osaaottavasti.
”Olen onnellinen prinssi.”
”Miksi sitten itket?” pääskynen kysyi. ”Minähän olen aivan märkä.”
”Kun vielä elin ja rinnassani sykki ihmissydän”, vastasi patsas, ”en tiennyt mitä kyyneleet ovat, sillä asuin Sanssoucin palatsissa, missä ei tunneta huolia. Niin elin ja niin kuolin. Ja nyt, kuoltuani, minut on asetettu tänne korkealle, että saatan nähdä kaiken tämän kaupungin surkeuden ja kurjuuden. Ja vaikka sydämeni on lyijyä, en voi olla itkemättä.”
”Mitä, eikö se olekaan pudasta kultaa?” ihmetteli pääskynen itsekseen, mutta oli niin kohtelias, ettei sanonut sitä ääneen.

Â…

”Pääsky, rakas pikku pääsky”, sanoi prinssi, ”kaukana täältä, kaupungin laidalla, näen nuoren miehen ullakkokamarissa. Hän nojaa pöytään, joka on täynnä papereita, ja hänen vieressään on vesilasissa kimppu kuihtuneita orvokkeja. Hän koettaa kirjoittaa näytelmää valmiiksi, mutta hänen sormensa ovat kylmästä aivan kohmeessa. Uunissa ei ole tulta, ja hänen on nälkä.”
Pääskynen, jolla oli hyvä sydän, sanoi: ”Jään vielä yhdeksi yöksi luoksesi. Vienkö hänellekin rubiinin?”
”Voi”, huokaisi prinssi, ”ei minulla ole enää rubiineja. Minulla on jäljellä vain silmäni. Ne on tehty harvinaisista safiireista, jotka on tuotu tuhat vuotta sitten Intiasta. Noki toinen niistä irti ja vie se hänelle. Hän voi myydä sen jalokivikauppiaalle, hankkia itselleen ruokaa ja polttopuita ja kirjoittaa näytelmänsä valmiiksi.”
”Rakas prinssi”, vaikeroi pieni pääskynen, ”sitä en voi tehdä!” Ja se purskahti itkuun.
”Pääsky, pieni pääsky”, prinssi sanoi, ”tee niin kuin käskin.”
Ja niin pääskynen nokkaisi irti prinssin toisen silmän ja lensi opiskelijan ullakkokamariin.

Â…

Pientä pääskyparkaa paleli yhä enemmän, mutta se ei tahtonut jättää prinssiä, se rakasti häntä liian paljon. Se yritti pitää itseään lämpimänä räpyttelemällä siipiään. Mutta vihdoin se tajusi, että sen oli kuoltava. Se jaksoi vielä juuri ja juuri lentää prinssin olalle.
”Jää hyvästi, hyvä prinssi” se kuiskasi, ”saanko suudella kättäsi?”
”Olen iloinen, että vihdoin lähdet Egyptiin”, prinssi vastasi. ”Olet viipynyt jo liian kauan täällä. Mutta sinun on suudeltava huuliani, sillä minä rakastan sinua hyvin paljon.”
”En minä matkusta Egyptiin”, pikku lintu kuiskasi. ”Menen kuolemaan taloon. Kuolema on unen veli, eikö totta?”
Ja se suuteli onnellista prinssiä ja putosi kuolleena hänen jalkojensa juureen. Samalla hetkellä kuului patsaan sisältä omituinen paukahdus, aivan kuin jotain olisi särkynyt.
Prinssin lyijysydän oli haljennut keskeltä kahtia.

Varhain seuraavana aamuna pormestari ja hänen raatimiehensä kävelivät torin poikki. Ken he olivat menossa pylvään ohi, katsahti pormestari ylös patsaaseen.
”Hyvä tavaton, miten rapistuneelta onnellinen prinssi näyttääkään!” hän huudahti kauhistuneena.
”Rubiini on pudonnut sen miekasta, silmät ovat poissa ja kaikki kulta on rapissut pois”, sanoi pormestari. ”Hänhän näyttää ihan kerjäläiseltä!”
”Ja tässä hänen jalkojensa juuressa lojuu kaiken lisäksi kuollut pääskynen”, jatkoi pormestari. ”Lintuja on tosiaan kiellettävä kuolemasta tänne!” Kaupunginkirjuri merkitsi pika pikaa muistiin tämän määräyksen.
Sitten onnellisen prinssin patsas romutettiin.
”Koska se ei ole enää kaunis, ei se ole enää hyödyllinenkään”, sanoi taidehistorian professori.

”Kummallista!”, ihmetteli sulaton työnjohtaja, ”tämä särkynyt lyijysydän ei sula. Meidän on heitettävä se menemään!” Niin se heitettiin samalle rikkatunkiolle, missä kuollut pääskynen oli.

”Nouda minulle kaksi kallisarvoisinta aarretta kaupungista”, sanoi hyvä Jumala yhdelle enkeleistään. Ja enkeli toi hänelle lyijysydämen ja kuolleen linnun.
”Olet tehnyt oikean valinnan”, Jumala sanoi, ”sillä paratiisin puutarhassani saa pieni pääskynen jatkaa laulamistaan. Ja onnellinen prinssi saa ylistää minua kultakaupungissani”.

"Vitu, kaaduin just mehuu tosta pollosta päälleni!"


terveisin: ee:n ja ällän yllioppilaat, yagize ja lunita

No woman is a genius: women are a decorative sex. They never have anything to say, but they say it charmingly. They represent the triumph of matter over mind, just as men represent the triumph of mind over morals.

There are only two kinds of women, the plain and the coloured. The plain women are useful. If you want to gain a reputation for respectability you have merely to take them down to supper. The other women are very charming. They commit one mistake, however. They paint in order to try to look young. Our grandmothers painted in order to try to talk brilliantly. Rouge and esprit used to go together. That has all gone out now. As long as a woman can look ten years younger than her own daughter she is perfectly satisfied.

Tea is the only simple pleasure left to us.