IRC-Galleria

Kuten kaikki läheiseni tietävät, minulla on kaksi koiraa, joista nuorempi on pikkuinen villakoiraneiti nimeltä Tiuku. Tiukis asuu tällä hetkellä äitini ja isäni kanssa kotona, koska minä olen viikot ja osat viikonlopuistakin opistolla. Minulla tosin on edelleen agilityllisia, tokoisia sun muita yhteiskuntakelvollisia tavoitteita Tiukun suhteen. Minä en ole kadonnut pikkuiseni elämästä, vaikka olenkin opistolla. Tiedän myös, että Tiukulla on minua hyvin kova ikävä, aivan kuten minullakin on hyvin kova ikävä Tiukua. Minä olen ollut Tiukun elämässä mukana sen ensi hetkistä lähtien. Otin koulusta vapaata, kun se tuli meille ja kannoin sitä olkapäälläni, ettei sen olisi tarvinnut olla yksin huoneessani suojassa Akulta, joka ei silloin pitänyt Tiukusta yhtään. Onneksi ne ovat jo nykyisin kavereita keskenään. Tiedän, että olen Tiukun elämän ehdoton ykkösihminen. Itsekästä, tiedän, mutta asia nyt vain sattuu olemaan näin. Tiuku kasvoi pentuna minuun kiinni. Tämän hetkisessä tilanteessa se on jopa valitettavaa, mutta silloin kävi niin ja kontaktimme on yhä toimiva. En milloinkaan tappanut Tiukun luontaista kontaktihalua ihmiseen. Se onkin varsin ihmisrakas tyttönen, oikeastaan todellinen sosiaalipummi.

Vaikka olenkin hyvin kiitollinen äidille ja isälle sitä, että he viitsivät pitää koirakonsernistani huolta, en kutienkaan sulata ihan kaikkea. Äidin pitäisi kyllä tietää, että Tiuku on arka olento, joka pelkää erityisesti muita koiria, varsinkin silloin, kun se ei voi luottaa remmin toisessa päässä olevaan ihmiseen. Tiukua ei siis saa jättää vieraan ihmisen käsiin. Tiuku ei luota vieraisiin. Se tarvitsi ennen kaikkea minut, mutta myös äitini ja isäni kelpaavat. Tiuku tarvitsee johdonmukaista rohkaisua luotettavan ihmisen taholta, ei satunnaisia lenkittäjien kanssa tapahtuvia koirakontakteja.

Minä tiedän, että kuulostan ylisuojelevalta, mutta kuten jo totesin, minulla on yhä tavoitteita, eivätkä ne ole kovinkaan matalalla. Tavoitteiden täyttymistä eivät edesauta tilanteet, joista Tiukulle saattaa jäädä traumoja. Tiedän myös sen, että äitini ja isäni osaavat väistämättä lukea koirien eleitä sen verran, että he näkevät, milloin Tiukua ahdistaa. Sellaisia tilanteita ei välttämättä tarvitse välttää tai keskeyttää, mutta sellaisissa tilanteissa koiraa tulisi kehua ja kannustaa. Ei missään nimessä osoittaa sille, miten typerä koira se on, kun se ei halua olla vieraiden ihmisten kanssa pelottavassa tilanteessa.

Valitettavasti osa näistä vieraista ihmisistä luulee tuntevansa meidän Tiukun ja olevansa todellisia koiraguruja. (mitä en muuten väiti itsekään olevani) Tällaiset ihmiset syyttävät minua Tiukun arkuudesta ja kommentoivat äidilleni, miten surkea koiranomistaja minä olen. Tahdonkin siis vielä lisätä, että en ole itse päättänyt olla ottamatta koiriani mukaani. Opiston asuntolaan ei saa tuoda lemmikkejä. Olin jo harkitsemassa yksiöön muuttoa, mutta isäni mielestä se ei tule kysymykseenkään ja nykyiseen tilanteeseen muilta, paitsi koirallisilta osin, hyvin tyytyväisenä, olen isäni kanssa samaa mieltä.

Joka tapauksessa sellaisista tilanteista, missä Tiuku ei voi luottaa sen kanssa tällä hetkellä asuviin ihmisiin, saan niin jumalattoman raivopäänsäryn, että se lähtee pois vaan nikotiinilla. PISTE JA HAU.