IRC-Galleria

Jokin kummallinen voima pakotti minut vajoamaan syvälle menneisyyteni ja repimään auki jotain, jonka olisin halunnut unohtaa, ja jotain, jonka luulin unohtaneeni. Tässä on tulos.


"Äiti, en tahdo mennä kouluun
äiti, saan aina olla yksin
Ei kukaan musta välitä
Saan aina yksin leikkiä
äiti, miks toiset vaan kiusaa?"


Muistaakohan kukaan muu kaikkea? Ajattelikohan kukaan silloin, että jotkin muistot saattaisivat nousta mieleni perukoilta esiin vielä kahdeksan vuotta viimeisten tapahtumien jälkeen, aivan yllättäen? Ymmärsikö, ja ymmrtääkö nykyisinkään kukaan, että jonain yönä itken itseni yhä uneen, kun lennän kärpäseksi kattoon ja katselen itseäni vuosina 1996-2001. Onko kukaan kokenut myöhemmässä eälmässään samaa, ja toivonut, ettei olisi koskaan tehnyt sitä minulle? Tietääkö kukaan, miltä tuntuu, kun ei uskalla mennä välitunnilla oppilaiden vessaan, vaan joutuu käyttämään opettajien vessaa?


"Mutsi hei, mä tahdon uuden videon
Tiätsä mutsi, missä meidän faija on?
En lukea, en tahdo tavata. En sydäntäni avata
Mutsi hei, mä en mee enää kouluun."


Olin erilainen ja ajattelevainen, mutten milloinkaan ilkeä. En koskaan vastannut samalla mitalla, vaan käänsin aina tietämättäni toisenkin posken. En katkeroitunut. Yritin aina olla ystävällinen, joskus jopa turhan antelias ja mielistelevä. Minua oli helppo käyttää hyväksi, koska toivoin saavani siten hyväksyntää. En milloinkaan etuillut jonossa, en haissut pahalta, en puhunut pahaa kenestäkään, koska minulla ei ollut ketään kenelle puhua. Silti noin kolmenkymmen oppilaan ryhmästä kohteeksi valittiin lähes yksissä tuumin minut. Ja se oli hyväksyttyä. Vastuullinen opettaja ei osannut kiinnittää asiaan huomiota oikealla tavalla. Siitä jopa sytettiin minua. "Mitäs olet noin erilainen!"


"Usein on vaikeaa elämäänsä aloittaa
Niin pienillä siivillä lentää.

Voi, kuinka koskee
Kelle sen kertoisin
Syvälle sydämeen sattuu."


Kuten jo kerroin, tietyn tunteen muistaminen itkettää minua yhä. Minun tulee itseäni itsekkäästi surku. Toivon, etten olisi koskaan joutunut kokemaan sitä. Toivon, että olisin saanut käydä viisi ensimmistä ala-astevuottani hyväksyvämmässä koulussa. Toivon, että opettajamme ei olisi mennyt siihen mukaan ja antanut kaiken sen tapahtua. Uskoakseni osa tämänkin hetken itsesyytösyöksykierteestä on kiinni siitä, että kuulin lapsena usein olevani itse syypää kurjaan kohteluuni. En kuitenkaan milloinkaan oppinut vihaamaan, enkä osaa raa'asti vihata vieläkään.


"Sattuu, pienet hartiat kun alas painuu
Koskee, paha lääkettä on siihen löytää
Kiusaajat saapuvat, näytös voi alkaa
Koskee, kun sivusta vain sitä katson."


Minusta kasvoi syrjimisestä ja jopa kiusaamisesta huolimatta varsin tasapainoinen ihminen. Kiitos tästä kuuluu ennen muuta äidilleni ja isälleni. Nykyisin osaan jo iskeä takaisin. Minulla on laaja sanavarasto, jota käytän empimättä. Puhun paljon. Minulla on monia ihania ystäviä, joista kolme hyvin hyvin rakasta nukkua tuhisee juuri tässä huoneessa, jossa kirjoitan tätä blogimerkintää. En ole enää pyhimys, mutta uskallan väittää, että lapsena jollain tavalla olin. Ainakaan en ollut joutunut kohtaamaan pahaa maailmaa. Ala-asteella se sitten tulikin vastaan pelottavan suoraan.


Tarkoituksenani ei ole aiheuttaa kenellekään syviä omantunnon tuskia. Tahdon vain muistuttaa ihmisiä siitä, että ilkeillä sanoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. (Arvatkaapa vaan, mitä nämä kolme rakasta ystävääni sanoivat, kun aloin hajoilla heidän nähtensä :D) Tosin siinä missä pahat sanat aiheuttavat pahaa mieltä pitkän aikaa, tuovat hyvät sanat onnea ja iloisuutta pitkäksi aikaa. Miettikää ennen kuin lähdette arvostelemaan. Miettikää, ennen kuin jätätte ketään yksin. Ihmiset kasvavat pikkuhiljaa aikuisiksi, eivätkä yksinäiset aikuiset voi ostaa ehjää sydäntä entisiltä hylkääjiltään.


Jos joku tunnistaa joiltain osin itsensä tästä tekstistä, ja jossain sen seurauksena liikahtaa jonkin sortin katumus, en välitä kuunnella anteeksipyyntöjä. Tahdon ennemmin, että tosiaan ajattelette tätä. Miettikää, miten kohtelette tulevaisuutenne ihmisiä, ettei kenenkään uuden opiskelu- tai työtoverinne tarvitsisi kokea syrjintää tai kiusaamista. Toisaalta... kyllä minulle saa nykyään tulla sanomaan suoraan ihan mitä tahansa. Keskustellaan asioista niin kuin aikuiset ihmiset ja katsotaan, mitä mieltä toisistamme ollaan. Elämäni on liian lyhyt siihen, että vaivautuisin olemaan vihainen.


"Yksin taas välitunnilla hän seisoo
Niin yksin, pois leikeistä toisten
Pikku zorrot, pikku prinsessat
Kohta aikuisiksi kasvavat
Ne kostaa,
et sydäntä voi niiltä ostaa."

23.11.08:
Yhä mietin, mikä kumman voima panee ihmisen olemaan toiselle ilkeä. Miksi emme voi hyväksyä erilaisuutta? Miksi emme kunnioita toistemme tunteita ja ajatuksia? Miksi ihminen on paska?

24.11.08:
"People, don't you understand
The child needs a helping hand
Or he'll grow to be an angry young man some day
Take a look at you and me,
Are we too blind to see,
Do we simply turn our heads
And look the other way"
-The Cranberries-