IRC-Galleria

Eli moi taas rakas päiväkirja
Täällä kirjoittelen minä, eli siis Linda.
Mulle kuuluu ihan hyvää, kohta menen ehkä yhdelle mun koulukaverille (Jutta on sen nimi) ja se leikkaa mun otsahiukset. Se tuntuu hyvältä.
Siis se, että mun otsahiukset leikataan.
En tosin tiedä, että jos niitä ei leikattaisi, tuntuisiko se pahalta, mutta kyllä se jollain tapaa koskettaisi. Kurkkua kuristaisi tai jtn. En varmaan kuitenkaan rupeaisi itkemään. Luulen ainakin niin. Tuntuu siltä että olen ehkä karpaasi, tai ainakin vähintään joku merkittävä henkilö. Mielestäni merkittäviä henkilöitä ei ole nykymaailmassa tarpeeksi. Minä ainakin haluaisin lisää sellaisia henkilöitä, joita olisi turvallinen miettiä ennen nukkumaanmenoa, niin että tietää ettei uni karkoitu pois. Ne varmasti vähän niin kuin suojelisi yölläkin ettei vaaratilanteita tulisi. Sellaiset merkittävät henkilöt, niillä on varmasti tomera kädenpuristus ja lempeät silmät. Eikä mitkään killisilmät tai tiirusilmät, sellaiset tekevät oloni hermostuneeksi. Kädet alkavat hikoilla, katse harhailla ja jalkoja pistellä oudolla tapaa. Ääneni värisee ja on ohuen ohut, jos sitä edes suustani saan. Olemukseni kutistuu pieneksi tirriäiseksi ja itsevarmuus noruu alas kuin kuravesi likakaivoon, saman värisenäkin. Nenää ehkä kutittaa aavistuksen verran, mutta ei mitään kivaa kutinaa. Reagoin tuollaisiin epäilyttäviin ärsykkeisiin vahvasti. Olen ehkä hieman surkea....

Mutta sitten saapuu Juuri Sellainen Merkittävä henkilö, joka astelee itsevarmoin askelin luokseni, seisahtaa toviksi eteeni ja katsoo rauhoittavalla katseella pinteeseen joutunutta pikku tirriä. Hymyilee lempeästi ja taputtaa selkääni veljellisesti ( se puuttuva isoveli ), ojentaa kätensä ja nostaa olemukseni ylös. Kasvan takaisin ruhtinaalliseen 165,5 cm:n pituuteeni, katseeni rauhoittuu ja kätenikään eivät ole enää epämiellyttävän nahkeat. Tilanne on rauhoittunut.
Ihailtava henkilö seisoo yhä vierelläni, vaivihkaa tiirailen häntä ylipitkien otsahiusteni lomasta hieman yläviistoon. Pitkä kun on. Vielä viimeiseksi Merkittävä Henkilö kurmatuu kuiskaamaan korvaani sanoja, rohkaisevia sanoja, suoristautuu omaan pituuteensa, katsoo vielä kerran haltioitunutta minua päin ja kävelee pois luotani. Katson hänen loittonevaa, raamikasta selkäänsä ja ladon ovien kaltaisia hartioita hölmö hymy naamallani. Sitten pyöräilen äkkiä kotiin ruokkimaan mun kilpparit.