IRC-Galleria

Tämä Irc-galleriaan kirjoittelu alkoi tasan 10 vuotta sitten. Kärsin unettomuudesta ja elin jonkinlaista surunsekaista etsikkoaikaa äidin kuoleman jälkeen ja jonkin oudon kohtalon johdatuksen ansiosta löysin Hautausmaan ja sen sekalaisen porukan joista toisista tuli minulle hyvinkin tärkeitä ihmisiä. Heistä vain muutamaan pidän enää nykyisin minkäänlaista yhteyttä (minun helmasyntini; minä en osaa pitää ystävyyssuhteita yllä) mutta usein muutamat heistä ovat ajatuksissani. Kaisa jonka kanssa kävin uskomattoman puhdistavia yöllisiä keskusteluita ja joka antoi minulle luvan olla surussani juuri niin itsekäs kuin halusin ja silti jaksoi kusipäisyyttäni. Häneen minulla oli pieni ihastuksen poikanenkin (ai pieni? Hah!) ja jokseenkin minua tyydytti suuresti tieto siitä, että kaikki taisivat pitää häntä tyttönä. No, kerrottakoon että sen kaiken feikin esittämisen takana oli pirun hauska persoona - minun Kaisani. Voi niitä aikoja ja tapoja. Tai Toni, johon toisinaan pidän vieläkin yhteyttä. Meidänkin ystävyys jatkuu aina siitä mihin keskustelut ovat jääneet. Telenovelaa parhaimmillaan. Vaikka välissä olisi vuosi tai pari. Mikon kanssa laskettiin että olemme tunteneet jo yli 10 vuotta! Kiesus, hänenkin nikin olen jo unohtanut! Muutama ei kai unohdu ennen dementiaa (jos sittenkään) ja moni on jäänyt jonnekin ajan ja bittimaailman hämärään. Mutta koska koskaan en tainnut kiittää niin sanottakoon se nyt; silloin se yhteisöllisyys ja vittuilu, viikonloppuiset yhteiset nettiryyppäjäiset (Villen kanssa erottaessa join rommia ja söin lusikalla kännissä sinappia. Kuuntelin Demons and Wizardsia ja itkin koko suhteen ihanaa kamaluutta: Ville oli oinas. On kai vieläkin. Ja oinaat... need I say more?) ja yhteiset tuppakkitauot, messingerissä juoruilut ja puhelinmaratonit oli tarpeen. Niille oli paikka minun elämässäni - silloin joskus. Joten kiitos. ❤️

Anyways. Nyt asiat on toisin ja suurin osa meistä lienee kasvaneet aikuisiksi. Mikä tarkoittaa lapsia ja asuntolainaa, avioliittoa ja pikaeroja. Elämää irl. Ja tosiasiassa sitä ollaan vain vaihdettu yksi riippuvuus toiseen. Silloin joskus oli pöytäkoneet ja ne niiden ääressä piti olla. Nykyisin älypuhelimella voit olla sen kymmenessä paikassa yhtä aikaa kun työnnät lastenrattaita tai käyt ruokakaupassa. Nykyisin sitä tosin nauttii siitä ettei ole tavattavissa. Konkreettisesti tai metafyysisesti tai yleensä millään tapaa. Ei meseä, chattia, facea, irkkiä tai mitään muuta nykyistä, mennyttä tai tulevaa yhteydenottomuotoa. Ei edes telepatiaa ja etiäisiä! Joskus saa vain olla!

Mutta silti, toisinaan, joskus, yleensä öisin, laitan kuulokkeet korville, valitsen tietyt kappaleet soittolistalta, poltan pimeässä tupakkaa - ja fiilistelen. Menneitä muistellen.

Skool.