IRC-Galleria

Vegemestan synttärit 19.9. - musaa, uutuuksia, erikoistarjouksia ja kilpailu...
Etenkin uutta vegaaneillekin sopivaa pihviä kannattaa tulla maistamaan..

Ihan käsittämätön ilmiö.
Oon kuullu tosta jo viime vuoden alussa, mutta nyt näyttää siltä, että syksyn aikana se on murtautunut ilmiöksi, joka koskettaa niitäkin, jotka eivät ole niin päivittäisessä tekemisissä Internetin kanssa.

Kiintoisa konsepti, jonka kanssa pitää olla tarkkana, ettei addiktoidu liikaa.

Tonne sitte vaan --> http://www.facebook.com Suosittelen niillekin, jotka eivät jaksa rekisteröityä muihin social network-palveluihin.

Olenkin odottanut, että koska tää vartijoiden väkivaltaisuus nousee otsikoihin.
Mulla on lukuisia kokemuksia nuoruudesta, omia ja kavereiden, jossa vartiat käyttäytyvät kaikkea muuta ku asiallisesti.
Muistan mm. kun yks vartija kysy et mitä mä teen täällä (kampin metris), sanoin et "ootan kaveria", johon tää lihaskimppu: "meet ulos oottaan", meikä: "en varmaa mee - siel on 20 astetta pakkasta", "kyllä sä meet", "mulla on lippuki, kyl mä tääl saan olla", sitten tämä vartija ottaa musta niskaperse-otteen ja iskee katuun. Se mitä juutuupissa näkyy on siis melko arkipäivästä...

Herään aikaisin sunnuntaiaamuna. En lintujen lauluun, vaan amerikkalaisen matkapuhelimen piippinään. Asia olisi vielä jotenkin hyväksyttävissä, jos olisin asettanut itse jonkun herätyksen, mutta tämä huonolla itsetunnolla varustettu kännykkä huutaa 5min välein sitä, että "HEI - TEKSTIVIESTI SAAPUNUT" (puhelin siis OIKEESTI huutaa niin kauan, että viesti luetaan !!!)

Tiedustelen huonetoverilta, että miksi hän ylipäätään pitää sunnuntaiaamuna puhelinta päällä.
Saan perusteluksi, että puheluita tulee niin vähän.

Samalla logiikalla ilmeisesti ihmiset jättävät kännykkänsä päälle elokuvateatterissa, hautajaisissa tai konserteissa ja tilaisuuksissa, joissa ylimääräiset äänet taatusti rikkovat tunnelmaa.

Sitten syytetään tekniikkaa kuinka se häiritsee, vaikka perimmäinen syy on ihmisissä, jotka eivät halua hallita sitä, vaan antavat laitteiden käyttäytä kuin pikkulapset.

Puhelimissa on myös käyttöprofiilit, jotta ne kaikkein tärkeimmät puhelut voidaan suodattaa kaiken maailman puhelinmyyjistä ja asioiden mankujista, mutta niitä ei usein käytetä, ei siksi etteikö toimintoa viitsittäisi opetella, vaan siksi, että "ei ihmisiä voi jaoetella..".
Todellisuudessa nämä ihmiset kuitenkin jaottelevat ihmisiä niihin, joilta he odottavat suorastaan puheluita ja ihmisiä, joiden kanssa eivät välttämättä haluaisi olla (koska tahansa) tekemisissä.

Esimerkkejä löytyis tuhottomasti lisää, jossa tekniikkaa syytetään siitä, että se piinaa, vaikka ei olla valmiita olemaan isäntä talossa ja kertomaan omia toiveitaan sille.

Ei siis anneta piinata tekniikan meitä (vaikka joskus se toki on väistämätöntä), vaan pyydetään sitä kauniisti sopeutumaan meidän elämään.

Toivon siis, että tekin joilla tulee vähän puheluita, malttaisitte silloin tällöin sulkea sen puhelimen.

Miten mä olinkaan unohtanunt kuinka energisoivia ja riemuntäyteisiä nämä muutama liikettä ovatkaan. Viisi Tiibettiläistä siis. Tästä taitaakin tulla taas päivittäistä toimintaani.

Iloa ihan kaikille :-D

http://www.kolumbus.fi/seigikai/luettavaa/tibetans.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Five_Tibetan_Rites

Toivon maailmankaikkeudelta vielä yhtä lumisadetta tähän talveen - ja se tuli !!!

Juoksentelin sen kunniaksi hangilla mettässä pari tuntia.


Meni voimat ja sai voimaa.


Kiitos.

Nyt voi päästää talven jo menemään ilman kaihoa.

Talvi meni. Voi ku tulis viel kerran killeripakkaset.. vaan ei taida tulla, jos sammakolta kysytään.
No jokasessa vuodenajassa puolenssa, mutta ku talvi jättää taakseen, ni muistaa aina kuinka siitä pitää.

Pitäkää kuinka outona vaan - en odota kesää.

Tuntuu, että se oli aivan äsken.

Edessäni monta valmiiksikirjoitettua paperia.
Jotta en takeltelisi, kun ollaan radiossa.

Edessä mikrofoni, joka kuulee kaiken.
Lukuisten laitteiden valot, jotka tarkkailevat jokaista hengityksen puolikastakin.
Sammakolla suorituspaineita, sillä haave omasta radio-ohjelmasta oli toteutunut.

En minä niitä papereita loppujen lopuksi edes lukenut.
Olin valmistellut ohjelmaa niin kauan, että muistin ulkoa, mitä halusin sanoa.


Nyt on takana 60. ohjelmaa (jos tarkkoja ollaan, niin se 60. tulee ensi viikolla täyteen, mutta emme voi olla aivan tarkkoja, koska tarkkaa lukumäärää ei ole saatavilla).

Olenko oppinut jotain?
Olenko voinut jakaa jotain maailmalle?
Onko Synteesi sellainen kun haluan sen olevan?


Ei kovin yksiselitteisiä kysymyksiä, mutta pulpahtavat näin merkkipäivän aattona mieleen yön hiljaisina tunteina.
Kissakaan ei enää kuorsaa.

Kyyninen minä voisi sanoa, ettei mitään ole opittu.
Kyyninen minä voisi sanoa, ettei visio ole toteutunut.
Synteesi ei ole mahtava monimedia, vieläkään.

En toisaalta kaipaa sellaista suuruttaa kun vielä muutama vuosi sitten.
Minulla on vainu miten ilmiöitä synnytetään, mutta plääh.. en jaksa.

Tykkään lukea runoja sohvalla ja tykkään myös kuunnella itse lukemiani runoja :)


Olen oppinut, ettei tekniikkaan voi luottaa ja ehkä olen löytänyn jonkinlaisen kompromissin loputtoman hiomisen suon ja hätiköidyn hutiloimisen välimaastosta.

Ja niin usein joku tulee kertomaan vilpittömän innostunut ilme kasvoilla; "pidin ohjelmastasi".

KAi minun on sitten syytä ainakin jatkaa :-D


P.S.

Multa saa pyydettäessä minkä vaan Synteesin jakson.
Mut en mä viitti laittaa näin isoon mediaan mitää linkkejä...

Ei oo ketään kaveria täällä kuka tulis laskee mun kaa mäkee.
Luntaki on enemmän ku tarpeeksi.
On mulla silti ihan kivaa :)

Päätin aloittaa tämä vuoden blogin kirjoittamisen viime yön unella.

Unessa saattoi tapahtua muutakin, mutta aloitan kohdasta, jonka muistan.

Saavun kohtuullisen vaatimattomaan asuntoon, jonka pienimmässä huonessa on iloinen tonttu.
Tonttu esittelee lapsuuden kuvaa ja todistaa sitä kautta olleensa aina tontun näköinen.
Huomautan hänelle, että tontun vaatteet sopivat hänelle täydellisesti, johon tonttu toteaa, että "eikö totta!"

Siirryn viereiseen huoneeseen, jossa on käynnissä erään tuntemani tytön illanistujaiset.
Silmään pistää se, että huonessa on kolme modernia tietokonetta vierekkäin (ja lisäksi kahdet stereot vierekkäin) - ja minulle tämä tyttö on esiintynyt kovasti tekniikkavastaisena henkillönä.

Ulkoa kuuluu selvästi säpinää ja siirtyessäni ulos, huomaankin olevani parvekkeella ja jonkin vanhan kaupungin (arkittehtuurissa oli yhdistelmä Tallinna, Helsinkiä ja Turkua) torin laidalla.

Tori on täynnä väkeä ja melkein tuntuu, että olisi jokin yleinen juhlapäivä.

Joku on hankkinut itselleen pöyristyttävän lelun; härän, joka viipottaa eteen päin ja jota voi härnätä kuin härkätaisteluissa ikään. Härän liike on suhteellisen aidon tuntuista, mutta siitä huomaa kuitenkin selvästi härän olevan robotti.

Parveekkella on yhteinen mielipide asiasta - turhaakin turhempi vempain.

Hetken kulutta härkä pääsee karkuun sen omistajalta ja se alkaa jahtaamaan tiettyjä ihmisiä takaa torilla.
Jostain teen päätelmän, että härkä ei ole ohjelmoitu tunnistamaan tiettyjä värejä vaan tiettyjä liikesarjoja.
Joku poika keksii nopeasti minkälainen liike sensorisilmien edessä on tehtävä, jotta härkä rauhoittuisi.

Default-pausen jälkeen härkä kuitenkin aloitta aina jahtaamisensa ja joka kerta agresiivisempana.
Härän koko myös kasvaa melkoisesti ja lopulta sen käskyttäminen ei teho enää lainkaan.

Silmän räpäyksessä härän koko on kasvanut niin valtavaksi, että se yltää jo parvekkeelle (parvekkeen korkeus vastaa ehkä kolme jugend-kerrosta / neljää tavallista).
Samalla härkä kurkottaa todella pelottavan turpansa kohti ystäväni kurkkua ja puraisee palan.

Ihmiset säntäilevät sinne sun tänne ja eräs teatteriseurue uskoo pelastutuvansa kulkemalla junamuodostelmassa.
Monet ovat kuitenkin kauhusta niin jäykkänä, että jäävät vaan odottamaan kohtaloaan. Hyökkääkö tuo epäinhimmillinen vekotin heidän kimppuunsa vai ryntääkö se ohi.

Verta vuodetetaan ja oma pelkoni on sitä luokkaa, ettei se vuosikausiin ole unissa ollut niin järjetön. Ehkä viimeksi vuonna 2000, mutta siitä unesta myöhemmin.
Kysyn, joltakulta, että eikö tota petoa voisi ampua? Saan hipiltä vastauksesi: "ei me vastata väkivaltaan väkivallalla". Olen kuittamaassa tuohon lausauhdekseen, että come on, toi on kone ja se raatelee täällä ihmisiä. Samalla minulle tulee mieleen skenaario, jossa hirviötä alettaisin ampumaan - se sylkisi luoteja takaisin, jolloin vielä useampi haavoittuisi / kuolisi.

Olen hukannut jo ystäväni joten minua kiinnostaa enää oma elossapysyminen.

Kuin korkeimman johdatuksena päädyn porttikäytävään, jonka portti suljetaan perässäni. Ja toinen. Ja kolmas.
"Tosta se ei tuu saletisti läp", huudahtaa takanani nuorukainen.

Samalla tajuan olevani kolmen rautaportin takana turvassa.

Mitä härälle tapahtui?
Entä ystävilleni?

No sitä tämä tarina ei kerro.

Tämä hätkähdyttävän todentuntuinen uni sai minut miettimään aamuyöstä sitä, että tuollaisia tappajarobotteja rakennetaan par' aikaa.
Vaikka niiden ilmiasuksi ei ehkä tulla valitsemaan härkää, on ajatus silti kovin pelottava.

Aluksi niitä tietenkin käytettäisiin vain erikoistilanteissa, mutta lopulta ymmärrettäisiin, että ne tulevat edullisemmiksi kuin ihmis poliisit/sotilaat.

Ajatus ei tietenkään ole millään tavalla uusi scifi-kuvastossa, mutta tänään tajusin, että tuokin asia tulee tapahtumaan todennäköisesti vielä elinaikanani ainakin jossain päin maailmaa.

Kissa röhnöttää niskassa ja puut paukkuvat pesässä. Lumi sulaa taas sadannen kerran tänä talvena.
Asemamestarin taloa eivät teknohärät uhkaa.