IRC-Galleria

On kulunut ja tapahtunut. On menetetty ja saatu. Olen antanut, myöskin ottanut.
En halua aloitaa vuotta tammikuusta koska silloin elämäni oli lähtenyt jo uuteen kasvuun/laskuun.
Lokakuusta lähti minun mullistuksen vuosi. Löysin itsestäni moniulotteisia tunteita hyviä että pahoja, opin rakastamaan ja välittmään. Olin sanaton ja vailla selityksiä kokoajan. Olin kuin hirviö, kohtelin myös ihmisiä huonosti en osannut laittaa asioita järjestykseen.
Pelkäsin menettämistä, monien menettämistä. Ystäviä,rakkaita ja perhettä... Nyt heitäkin on kaatunut ja tullut lisää. Olen turta, en tunne enään tuskaa vain pieniä vihlaisuja. Unelmoin, toteuduin, annoin,kaaduin, muurini mureni. Olin pato. Voimakas ja jykevä.

Loukkaannuin, säikähdin ja puolustauduin. Rakensin muurini yhä korkeammaksi ja tein itestäni linnoituksen. Pommitin rakkautta vastaan ja pelkäsin että sydän joutuisi lävistetyksi. Tein typeryyksiä luulin suunnitelmiani aukottomiksi vaikka ne olivat itsessään jo suuria aukkoja minulle.
Voitin!..luulisin.. Mietin hetken itsekseni. Silti hävisin. Hävitin itseni ja antauduin. ANTEEKSI HUUSIN!
alennuin...

Kuolema. Kirkas valo. Menetys ja tuska. Aina oli huoli ja suru, nyt on vain suru.
Lähdin taistoon mitä mahtavimmat haarniskat ylläni. Voitto kiilui jo silmissäni, itkin vain yksinäni sillä en halunnut olla heikko muiden silmissä. Nauroin vain hämätäkseni muita.
TAISTELIN!! Annoin kaikkeni. Kaadoin ja murskasin ihmisiä viikko toisensa jälkeen. Voimistuin ja kasvoin, opin ja alennuin. Lopulta tuli viimeinen taistelu. Jokainen meistä halusi todistaa jotain! Kenelle? Itsellemme? Emmekö olleet hyväksyttyjä? emme koskaan! Löimme kortit pöytään.. hämmennyimme, voitimme kaikki vaikka hävisimme.
Silloin opin jotain. Ei aina tarvi voittaa, ei aina tarvi olla ilmiselvin ollakseen paras. En tarvinut enään sotia ympärilleni jotka olivat hyvin pitkään minulle vain virikkeitä voitonmahdollisuuksista.

Palasin ajassa takaisin, muistelin ja maistelin.


Lähdin pois, kauas pois. Taskut täynnä kultaa, aivojen tilalla oli kiihko ja sydämmen tilalla aivot. Ajatukset sumenivat, en pystynyt enään keskittymään. Tarviko minun edes? EI!
Vihasin kaikkea mitä tein ja sain, silti rakastin kaikkea mitä tapahtuikaan.
Pakenin maasta taas jälleen haarniskat lommoilla, nenä poskella, taskut tyhjinä mutta sydämmeni olikin nyt kultaa.
Pitelin kultaista möhkälettä voimakkain ottein käsissäni, nielaisin ja totesin " Olemme kuin sota-aluksia, ainakun otamme iskua me paikkaamme sen haavan. Teemme itsestämme voimakkaampia ja niin kauan kun se yksi isku ei murra meitä kokonaan niin pystyt ottamaan monta iskua vastaan ja tekemään sitä mukaan itsestäsi aina vahvemman"

Tämä muuttaisi kaiken ajattelin...

rahallista ja kaunista uuttavuotta kaikille
<3: Mert