IRC-Galleria

Pieni hieman turha tarinaMaanantai 16.02.2009 19:00

Kerronpa teille eräästä näistä illoista, pienen tarinan muodossa. Mitään en ole lisännyt ja vähän olen pois jättänyt, sillä tarina on, tämä on:

Lähdin eräänä iltana pienelle kävelylle, tai aluksi se oli vain pieni kävely. En juuri tiennyt minne olin menossa mutta kävelyssä on se mukavaa. Jos eksyykin niin aina voi kääntyä takaisinpäin ja eksyä jonnekin ihan muualle kuin sinne mihin ei halunnut eksyä ja autolla on joskus vaikea sitä paitsi kääntyä ympäri tallomatta toisten pihoja.

Kuljin siinä erään alikulkusillan ali ja sitten edessäni kulkikin pieni poika. Hänellä oli sählymaila kädessään ja reppu selässään, ehkäpä hän olikin juuri sellainen urheilullinen poika joksi hän myöhemmin osoittautui. Tai ehkä hän ei ollutkaan aivan niin urheilullinen poika vaan maila oli jäänyt liikuntatunnilta ja nyt hän talsi pitkäksi venyneen kaverilla olon luota kotiin tai ehkäpä hän jopa oli juuri sinä iltana rohkaistunut osallistumaan luokkansa sählyvuorolle ja tehnyt pari maaliakin.

Hän havaitsi minun tulevan takaansa reipasta liitävää kävelyvauhtiani ja antoi minulle kiltisti tietä.
Olin niin iloissani ja otettu hänen mukavan reippaasta ja huomioivasta käytöksestään että tokaisin:
- Sinäpä oletkin reipas poika juuri tuollaisia lapsia maailma tarvitsee, kiitos paljon ja sinusta tulee kyllä vielä jotakin!

Seuraavana päivänä pojasta tuli koko galaksimme presidentti ja hän johti meidät voittoon suurta pahaa vaikeasti kirjoitettavaa galaksia vastaan ja se oli viimeinen sota ikinä.

Jatkoin matkaani hyvillä mielin, ja pian olinkin eräällä rauhaisan oloisella tiellä jota reunusti joka puolelta hämärässäkin kodikkaita rivi- sun muita taloja. Kuulin vielä enemmän pian kiroilua ja nyyhkytystä ja kaikkein eniten pian eteeni hyppäsi lepattava suuri hahmo joka humalaisella äänellä pyysi minulta matkapuhelintani lainaksi.

- Yyyyks pieni soitto vaan kautta elämän ja kuoleman!
- No mikäs siinä veikkonen vaikka aika monimutkaista linjaa pitkin meneekin, kunpa ei olisi kallista! vastasin mukavasti ja kaivoin puhelimeni taskustani.

Tuo iso partaisa mies naputti numeron tottuneen varmasti useita kertoja väärin ja sitten hän lopultakin sai jonkun vastaamaan ja pääsi itse teoistaan vastaamaan:
- Kulta voi perkele se oli mun elämäni virhe mä olin kännissä, mä olen kännissä ja mä tulen olemaan kännissä jos et ota mua taas, en mä sitä tarkoittanut en rakasta sitä, rakastan sua, hädintuskin koskin... sitä toista tuskin edes koskin paitsi vähän kielellä korvaan mutta vain sanoakseni kuinka mä en halua, mä en halua mä haluan sut kulta en juo enää viikkoihin ilman sua rakas!

Näin hän puhelimeen jutusteli välillä rauhaisammin välillä innostuneemmin ja oli minulla virneessä ja hymyssä pitelemistä aina välillä, mutta lopulta puhelun surumielinen traagisuus-vakavuus ja toiveiden pilke tarttuivat myös minuun ja minun oli vaikea olla itkemättä tämän surullisen hahmon edessä, minä itkin hänen kaunosieluiselle tilitykselleen melkein yhtä lailla kuin Felix Gaetan kohtalolle ja sitten hänkin itki ja sitten puhelun toisessa päässä itkettiin ja me kaikki itkimme ja minä sanoin miehelle näin kun hän lopulta lopen uupuneena antoi minulle puhelimen takaisin muutamien räkäkokkareiden kera:
- Voi sinua, sinä olet todellinen ihminen, surussasi ja elämänilossasi niin vahva ja murtumaton, vaikkakin niin säröinen ja särjetty! Sinä todellakin tunnet rakkauden ja sen merkityksen yhdelle jos toisellekin, sinulle minä en arvaa luvata mitään muuta kuin että sinä vielä saat kaiken mitä sydämesi halajaa nyt jos toisenakin päivänä!

Hän tuijotti minua hetken huppunsa alta kuin kauneinta näkemäänsä käärmettä tai muuta hämmästyttävää olentoa ja sitten hänen rohtuneille huulilleen nousi niin vallaton hymy että tartuin siihen itsekin ja lähdin hyvin mielin jatkamaan talsimistani.

Seuraavana päivänä tuo veikkonen eli elämänsä onnellisena loppuun ja sai avovaimonsa kanssa kahdeksan lasta ja lainansa anteeksi. Hassua sinällään että kolme noista kahdeksasta syntyi ehkäisyvälineiden pettäessä mutta eihän ihminen aina tiedä mitä oikein haluaa eikä se minun vikani ole muutenkaan.

Pian olinkin tutuilla hoodeilla, olin yliopiston alueella ja oli jo hämärää ja sivistyksen katulamppujen hohteessa näin seinustalla tupakkaa polttelevan ulkkiksen näköisen nuoren miehen joka oli niin synkän näköinen että minä iloistuksissani hänelle jo matkan päästä huilautin että:
- Hei sinä muriaanien kuningas et kai vaan ole pian jo myös mariaanien kuningas!?

Hän loi minuun sellaisen katseen että vähän jo itseäkin synkytti mutta hänkin päästi huulilleen pienen ivallisen hymyn ja olin sydämessäni ja joka paikassa varma ettei hän joulua vietä.

Muutaman sanan vaihdettuamme hän kertoi minulle näin:
- Vituttaa ihan vittu että syletääkin kun minulle yo-kuppilassa sylkitään puuroni sekaan ja minua kutsutaan apinaksi kun tulen vessasta, minun graduani sanoo ohjaaja ja kaikki vähän muutki että paska gradu! susta ei tule ikinä mitään kun tällästä paskaa suollat!

Tiesin itsekin millainen myrkky kateus ja ilkeys ovat ihmisen perusaineille ja sitä katalyyttia himmentääkseni minä lohtuilin häntä kertoen niistä kaikista tenteistä joista hädin tuskin elävältä pääsi ja kuinka tiede on aina rankkaa mutta niin kevyttä kun vain muistaa puhua totta ja kerroin hänelle miten hän näyttääkin vähän apinalta mutta aina yksi tiedeapina voittaa jonkun kreationistin höpinät ja että minä ainakin odotin häneltä ja hänen kulttuuriltaan paljoja, mistä ikinä olikaan kyse.

Hän jätti minulle sellaiset jämät että yskin ja tanssin koko kotimatkani hänen luotaan erottuani ja ennen sitä minun piti rohkaistua monta kertaa ennenkuin saatoin pyytää häntä päästämään hänen kiitollisen otteensa minun niin kalpeasta kätösestäni.

Seuraavana päivänä hän väitteli tohtoriksi vastaväittelijänään koko maailma ja kaikki puhkesivat hurraamaan häntä hänen laitettuaan viimeisen huudahdusmerkkinsä prefeksin argumentin päätteeksi. Hän väitteli tuplatohtoriksi, sosiologia ja loputon energia!

Kotiini saavuttuani huokaisin että olipa se ilta, melkoinen kävely ja että eipä tuollaisia seikkailuja jokainen kävelymatka tarjoakaan. Minä keitin teet ja katsoin taas sen Felix Gaetan kohtalon ja nyt minä itkin enemmän kuin sille Casanovalle ja enemmän kuin koskaan ja ne kyynelet olivat niin iloisia että nekin itkivät ja me koimme niin monet ylpeyden ja surun että myös ilon tunteet että silmäkulmia jo kiristi.

Ja kun menin nukkumaan niin jalkojani ja käsiäni koski niin kuin vain voi koskea kun on oikein tyytyväinen itseensä ja lähes kaikkeen mitä on, ja mitä on tehnyt, se on kipua mutta kohdatessaan tyytyväisyyden se on vain kihelmöintiä joka kutkuttaa aamuun asti niin että voi luottaa kaikkeen mitä jatkossakin on.

Toisin sanoen minä nukuin oikein hyvin.

Kun siitä heräsin oli jo iltapäivä meneillään ja vaikken muistanut unieni yksityiskohtia saatoin yhä tuntea niiden onnellisuuden ja kaipauksen ja mikäs sen mieluisampi herääminen. Tartuin näppikseeni ja siinä näpyttelin, kaikkea kivaa, jos ilkeää niin vain hassun ilkeää niin että lopulta jaksoin sängystäkin nousta ja keittää kahvit, ja siinä kun joi neljättä kuppia niin jo hiukoi. Lämmitin mikrossa ja söin vähän toissailtaista makaronilaatikkoa tabascon ja ketsupin peittäessä kaikki sivumaut ja sitten söin vahingossa karvankin ja sitä yskiessäni se toi mieleeni jonkin hauskan déjà vûn, ehkä viime yön unistani tai joltakin illalta vuosia sitten. En antanut sen viedä mieltäni kokonaan mennessään vaan hymyilin sille ja itselleni ja katsahdin kelloa ja lämpömittaria. Oli ehkä jo vähän myöhä, vähän kolea, tänään en jaksaisi enää kävelylle mennäkään.

Ehkä sitten seuraavana päivänä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.