Ulkopolitiikan asiantuntijana baariprofessori A. Rohkeakoski vaahtosi maailman pahuudesta, vaurauden jakautumisesta ja ihmisten itsekkyydestä. Kommunismin puolestapuhujana kapellimestarimme oli varma, että hänestä tulisi tasa-arvoisin johtaja, mitä maailma oli koskaan nähnyt. Hän kuuntelisi muita ja näkisi joka asiasta kokonaiskuvan. Samaa virkaa ajaisi mielestäni neula, joka silmästä huolimatta ei näe, sekä korvallinen kuppi. Pidin tämän omana tietonani. Antti nosti tuoppia voitonvarmana ja hurrasi omille visioilleen, johon tyhjä kapakka vastasi kaiulla. Ei olisi ollut ihme, jos hän olisi tehnyt oman versionsa oluttupakaappauksesta.
Oona kiersi pöydän takaa viereeni, jolloin Antti teki tilaa ja istuutui puoliksi Sannan syliin. Supliikkimiehenä Antti vaihtoi ulkopolitiikan puheenaiheen Suomen talvisotaan. Huvittuneena katselin, kun Sanna yritti katkoa kaulaansa etusormellaan ja viittoili Oonalle ulko-oven suuntaan. Oonan jutuista puuttui pään ja hännän lisäksi kaikki muukin järkevä. Myötäilin hiljaisen hetken tullessa ja muun ajan laskin sormiani. Tyhjyyteen tuijottaminen ja siitä havahtuminen tuntui olevan minulle arkipäivää siinä missä tervehtimiseen vastaamatta jättäminen naapurille. Nyt havahduin Antin kuiskaukseen, joka tapahtui huutamalla korvaani erinäisiä totuuksia Sannan peräpeilistä ja jatkopaikasta, joka sattumalta oli minun yksiöni. Luulin hukkuvani sylkisateeseen, joten siirryimme matalaan majaani hoippuvin askelin.