IRC-Galleria

Rakkaani, on seurasi mulle kuin riemuisena vuoksena kohiseva joki, kuin aamuinen kaste, joka saa laitumen vihertämään kuivana kesänä. Sinun lyhinkin kosketuksesi, pieninkin hipaisusi, joka on pehmyt kuin kissan häntä joka kiertyy hellän kutsuvasti tutun ihmisen jalan ympäri, saa minut hetkessä villiksi rakkaudesta ja hurjasta halusta sulkea sinut syliini, aivan kuin olisimme olleet erossa viikkoja tai vuosia, emme vain paria ikuisuudelta tuntunutta silmänräpäystä.

Rakkaani, minä kaipaan sinun lämpöäsi pilvisenä päivänä, kaipaan hymyäsi auringon paljastaessa maan ja silatessa sen välkkyvällä kullalla. Minä kaipaan sinua vierelleni keikkabussissa, jossa ainut iloni on vain uni tai kirja, jonka avulla pakenen yksinäisyyttäni, tai johon uppoudun päästäkseni kuulemasta radion turhanpäiväistä puhetta.
Sillä maailma ei todellakaan tiedä, mitä rakkaus ja kaipaus merkitsevät. Maailma ei voi ymmärtää niitä, ei sitä, mitä meidän välillämme on, eikä sitä, millainen Jumala kaikessa suuruudessaan, pyhyydessään ja rakkaudessaan on. Maailma ei tiedä, että Hän, joka johdattaa ihmiskohtaloita ja hioo meitä elämän avulla kohti Taivaan valtakunnan kansalaisuutta, kohti ikuista sijaa hänen luonaan, on nähnyt parhaaksi johdattaa yhteen myös meidät. Hän ei ole sallinut meidän jäädä onnettomiksi vain sen vuoksi, että olemme syntyneet eri puolille maata, vaan on kuljettanut meitä vuosien ajan kohti toisiamme, vääjäämättömästi kuin vuoksi tai virta, joka yhä uudelleen tempaa mukaansa jäistenkin rantojen kivet. Meidät on sen virran pyörteissä kuitenkin yhdistetty ja liitetty toisiimme, kunnes maailma ympärillämme on käynyt kylmäksi ja kaukaiseksi ja me tunnemme todella vain toinen toisemme. Me olemme hioneet toisistamme ne särmät ja virheet, jotka alussa estivät meitä pääsemästä toistemme lähelle ja joilla suojasimme itseämme maailmalta. Nyt olemme avanneet panssarimme ja jos joudumme erillemme, tuntuu maailma kuin kylmältä vedeltä, joka pääsee armotta pyyhkimään sileäksi käynyttä, paljasta pintaamme. Jokainen hetki ilman sinua, rakkaani, tuntuu siltä kuin puolet minusta olisi kadonnut ja toinenkin puoli joutunut hukkaan. En ole enää yksi olento, vaan olen sinun toinen puolesi. Minun Minäni on vähentynyt, ja tilalle on tullut Me.

Rakkaani, kun mietin, mikä meidän osamme on ja millaista elämämme voisi olla, en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Kiitollisuutta ja onnea. Maailmasta meidän on turha murehtia, sillä se ei koskaan muutu sen oikeudenmukaisemmaksi kuin päivän paahde tai pakkasen kylmyys, eikä se lakkaa ahdistamasta meitä niin kauan kuin vain täällä vaellamme. Ja vaikka maailma meitä sietää, ei se rakasta meitä, vaan haluaa nähdä meidän murtuvan. Mutta niin kauan kun tukeudumme toisiimme, niin kauan kuin kaksi yhteen hioutunutta kiveä nojaa toisiinsa ja tuo huolensa Jumalan eteen, ei mikään mahti voi meitä erilleen murtaa.

Vuodesta toiseen me olemme yhtä, olemme kuin pelikortin kaksi puolta.
Rakkaani, minä rakastan sinua. Nyt ja aina.

Vaimolleni Annina Peltomäelle, Tuuloksessa, 30.9.2008, Mikko Leinonen