IRC-Galleria

Heräsin noin puoli viideltä enkä enää saanut unta, koska tulin tosi levottomaksi. Näin unta Pohjois-Koreasta ja herättyäni tunsin, kuinka haluan jonnekin kauas kauas pois. En välttämättä Pohjois-Koreaan, se ei edes ole ensimmäisten paikkojen joukossa, minne haluaisin mennä, mutta kunhan jonnekin KAUAS. Vaikkapa Afrikkaan tai Etelänavalle.

Aloin muistella menneitä matkoja ja masennuin vielä enemmän. Musta tuntuu, että silloin kun mä en ole matkustelemassa, mun elämä junnaa paikallaan. Miksi mun pitää rämpiä jossain Kambodzhan viidakoissa, jotta voisin olla edes hetkellisesti onnellinen? Ehkä mulla ei nyt oo ollut naista liian pitkään. Vaikka ei se sitäkään ole. Nyt kun ajattelen, kumman valitsisin - tytön vai mahdollisuuden lähteä kunnon reissuun, se taitaa olla jälkimmäinen. Mutta hei, voihan se olla molemmatkin! Mutta se ei ehkä olisi sama kuin yksin tai jätkäkavereiden kanssa. Olen nähnyt niitä tyttöystävän kanssa matkustelevia. Riippuu tietenkin yksilöllisesti ihmisistä ennen kaikkea, mutta musta se on poikkeuksetta näyttänyt siltä, kuin he olisivat enemmän toisissaan kuin siellä paikassa.

Kesällä menen Japaniin, mutta siihen on, huoh, monta kuukautta aikaa. Japanissa en olekaan koskaan käynyt, siitä tulee varmasti ihan hyvä fiksi taas vähäksi aikaa. Mutta mitä mä todella todella haluaisin, olisi lähteä kiertomatkalle jonnekin Etelä-Aasiaan sinne, missä en ole käynyt. Ehkä seuraavana kesänä sitten. Vittu silloin pitäis taas mennä armeijaan, voiskohan sitä taas lykätä...

このストライクは本当大変だ。　僕のバスが走っても、変な時ばかりに。ちょっと前ひげをそったところで、何かいい気がする。すぐすぐヘルシンキへ行って、夏の日本語教育のアプリケーションフィーを払う。
今から本当に貯金始めなきゃ。 詳しく費やす計画を立てて、必要ない物を買ってはだめ！　そして、日本語は毎日自習すればいいよ。　今から本当にがんばってるようにしなければ！

Taas päivä kohta mennyt enkä oo saanut mitään aikaan. Voisinpa antaa itselleni piiskaa! Siivoaisin edes. Sitten voisi yrittää opiskella.

Tutustuin eilen ihan sattumalta Mr. Finland -kilpailun taustatanssijatyttöihin, häikäisevän nättejä mimmejä, pfuuuh!

Hirveä krapula. Olin aamulla melkein kännissä koulussa, kerta se on ensimmäinenkin.

Huomenna vielä viimeinen päivä töissä ja sitten lähtö Hollantiin. Oon ollut vähän katumassa koko matkaa, koska mä tarvitsen rahaa muihin suunnitelmiin, mutta nyt se ei tunnu yhtään hassummalta idealta. Jos sitä ei voi välttää, pitä saada siitä kaikki ilo irti :)

Olenpa ollut laiska kirjoittamaan päiväkirjaa. Elämä taas vaiheilee, ehkä näin se menee aina ja se on normaalia. Nyt ei kiinnosta paljon kirjoitteleminen "ei mihinkään", koska on niin paljon kirjoitettavaa ja sanottavaa muille.

Mä haluan päästä dokaamaan kunnolla! Pistää kunnolla ranttaliks. Unohtaa kaiken.

Elämä jatkuu. Huoh.

Olin rakastunut ja se muutti minua. Pystyin näkemään sydämeeni ilman kyynisyyden syövän limaista verhoa. Hah! Luulin jopa, että voisin jäädä niin, mutta en ole lottovoittajatyyppiä :(

Ainakin uskoa ihmisiin minulla on nyt enemmän ja sen takia myös itseeni. Kääntöpuolena nyt mulla voi olla myös entistä enemmän toivoa ja odotuksia, joista mun pitää päästä eroon tällä henkilökohtaisella elämän questillani. Ainakin odotuksista, odotukset ovat harhaa. Pitäisi harjoitella sitä zazenia enemmän.

Olen paljastanut merkillisen mysteerin. Netissä oli joskus Tokyo Breakfast -niminen aivan hulvaton sketsipätkä, joka on nyt kuitenkin kadonnut kuin Godzillan nielaisemana. Olen etsinyt Googlesta tuntikausia, ennen kuin löysin toimivan linkin. Pitää laittaa se tiedosto jakoon jonnekin.

Tänään on fonologian ja morfologian harjoituskurssin tentti. En oo nukkunut kunnolla, vaikka illalla väsyttikin ihan sikana. Mut sit jossain vaiheessa iltaa ei enää väsyttänyt, en saanut kunnolla unta ja nousin ylös n. 5:ltä. Ehkä onnistun vielä kiskaisemaan lyhyet nokoset ennen kuin pitää mennä siihen tenttiin.

Nyt olen löytänyt maailman ärsyttävimmän featuren tästä päiväkirjasta. Aivan hyväksymätön bugi suorastaan. Jos loggautumis-sessio timeouttaa sillä välin, kun kirjoittaminen on kesken, painettuani Hyväksy-nappia, kirjoitteluni häviää bittiavaruuteen kummittelemaan. Mitä helvettiä oikeasti. Tätä menoa kirjoittamisesta tulee joku sprinttisuoritus. Jos joudun keskeyttämään kirjoittamisen puhelun takia, en enää voi jatkaa loppuun asti.

Ihan niin kuin olisin jarruttamassa kaikilla elämän aloilla. Opiskelu, duuni, suhteet jne. Mutta vaikea saada selvää, ehkä olen vaan negailemassa just nyt tai sitten se on suhteellinen harha. Kiihtyvän vaiheen jälkeen tasoittuminen tuntuu laskulta. Elämä on kuin huumetta - asteen pitää nousta (voi kuinka banaalia). No, ei voi kuin yrittää.

Pidin tänään töissä 4 tunnin presistä omasta projektistani. Puhuin ensin 2 tuntia, sitten 15 minuutin tauko ja pari tuntia lisää. Kun jauhaa teknohömppää niin pitkään aivot menevät ihan solmuun ja sitten alkaa tulla niin väsynyttä läppää, että ihan niinku kuuntelis jotakuta toista. Huhhuh.

Kävin tänään kotimatkalla moikkaamassa Leena-sania kaupassa. Musta on tulossa ihan Yan-san ("Okada saaaaan!"). Huoh, herätys!

Perjantaina oli muuten mielenkiintoinen aihe morfofonologian luennolla. Puhuttiin johdosten ja taivutusmuotojen suhteesta. Se on kyllä puhkipuhuttu aihe, mutta minua jäi kalvamaan perinteisen keskustelun vajavaisuus. Perinteinen keskustelu kun on just sitä, että vedetään köyttä siitä, että onko niiden suhde nyt dikotominen vai jatkumoluonteinen. Mutta tarkastelu on jotenkin yksiulotteista, kun näiden kahden oletetaan olevan saman kepin eri päitä ja samalla janalla. Sitten kun en ole näin väsynyt, yritän kehitellä teoriaa, missä ei tyydytä asettelemaan dikotomiaa ja jatkumoa vastakkain, vaan tarkastellaan niitä fonomorfosemanttisen avaruuden suppletiivisina komponentteina.

Huomenna on taas itsenäisyyspäivä, olisipa jo vaan keskiviikko! Tällaiset välipäivät ovat ärsyttäviä, kun ne eivät oikein ole lomaa, mutta sellaisina päivinä pysähtyy myös arkielämän normaali actioni. Ja mitä sitä pitäisi tehdä? Opiskella kotona? Kun ei voi minnekään matkallekaan lähteä. No, mä meen huomenna 3:lta salille ja sitten ukrainalaisen työkaverin bileisiin. Pitäisi ostaa sinne glögiä varten viiniä, appelsiineja, neilikkaa.. mutta kaupathan ovat huomenna kiinni! Just sellaisia ovat nämä "välipäivät", jäisivätpä kokonaan väliin.

Huhhuh, light up! Hyvinhän tässä menee! Take it easy man!

Tänään menen Midorin kanssa museoon! Mutta sitä ennen pitäisi kestää 4 tunnin maraton-luento 8-12. Huhhuh, sellaiset pitäisi kieltää lailla!

Voisi käydä katsomassa Leena-sania kaupassa museon jälkeen.

Huoh, Kivenlahdessa on illalla varmaan taas Perjantai.

Minulla on koko ajan elämässä enemmän ja enemmän kiire. Itse asiassa en muista sellaista aikaa, milloin olisin voinut katsoa taakseni ja sanoa "Ah, hyvä kun nykyään ei ole niin kiire". Mutta olen onnellinen, nautin jokaisesta hetkestä. Paljon enempää kiirettä en voi tosin ottaa, ajalla on enää tiivistämisen varaa korkenintaan muutama tunti viikossa, silloin olen jo omalla rajallani.

Kaivon kansi oli liikkumatta paikallaan, niin kuin on varmaan ollut siitä asti, kun se oli laitettu ensimmäisen kerran paikoilleen. Ensiksi halusin mennä tutkimaan kaivoa, mutta salamana iskenyt epäilys äskeisten havaintojeni tervejärkisyydestä lamaannutti minut paikalleni, ennen kuin olin ehtinyt tehdä askeltakaan kaivon suuntaan. Hetkellisen järkytyksen jälkeen lähdin kävelemään automaattisesti yliopiston suuntaan. Olin menossa Unioninkadulla Tuomiokirkkoa vastapäätä sijaitsevalle Aasian ja Afrikan laitokselle, missä minulla piti tänään olla japanin luento. Matkaa sinne on Vuorikadulta, hyvää kävelyvauhtia, viitisen minuuttia ja reitti oli minulle tuttuakin tutumpi. Käännyin Yliopistonkadulle, sitten Senaatintorin kulmalla Unioninkadulle. Kelasin uudestaan ja uudestaan äskeistä kohtausta mielessäni ja yritin löytää sille selityksiä. Olin uponnut ajatuksiini enkä kiinnittänyt hirveästi huomiota ympäristööni siihen asti, että saavuin Unioninkatu 38:n portille ja havahduin siihen, että se oli kiinni.

Olen joskus nähnyt tämän portin olevan kiinni, kun olen kävellyt sen ohi viikonloppuna, mutta eihän tänään ollut viikonloppu. Eihän? Olin aamulla laittanut futon-patjani rullalle ja imuroinut kotona ennen kouluun lähtöäni, joten tänään täytyi ehdottomasti olla perjantai. Ja jos patjani oli rullalla, ei tämä porttikaan voinut olla kiinni.

Kun tämä odottamaton käänne sai ajatukseni hetkeksi pois puhuvista kissoista ja katselin taas vähän ympärilleni, minulle alkoi valjeta, että perjantai oli toistaiseksi peruutettu. Oli marraskuun loppu ja myöhästyvän talven ensimmäiset yksittäiset lumihiutaleet syöksyivät harmaalta taivaalta nollakelin märälle asfaltille. Suurin osa niistä ehti varmaan sulaa osumatta maahan mereltä päin puhaltavassa kevyessä kosteassa tuulessa. Kaupunki oli täysin autio niin pitkälle kuin olen voinut nähdä. Kaikki oli muuten aivan tavanomaista, mutta ihmiset, autot, koirat ja linnut olivat kokonaan poissa maisemasta.