IRC-Galleria

Päiväni piristyi ehkä tuhat astetta, kun luin kymmenen rivin analyysin, joka alkoi kehulla ja päättyi kehuun. Ja viisi tähteä viidestä!
Musta tulee sit vielä kuuluisakuuluisa kirjailija!

Ja pakkohan on, onhan mulla jo sovittu tapaaminen "huipulla". Kilistellään shamppanjalaseja ja sillee.

Huippua.

Heräsin maanantaiaamuyöllä siihen, ettei huoneessani mahtunut hengittämään ja vastoin yleistä saamattomuuttani sisustin heti iltapäivällä koko huoneen uudestaan ja nyt lattialla mahtuisi nukkumaan ainakin 10 ihmistä entisen nollan sijaan. Joten siellä mahtuu hengittämäänkin. Kuinka ihanaa ja vapauttavaa.

Tilasin melkein tänään syyslomamatkan, matkakumppani tehköön lopullisen päätöksen. Ja maksakoon, tietenkin.
Haluan taas ison kaupungin yöhön käymään vilkasta keskustelua yhden kuohuviinilasin voimalla. Haluan katsella niitä ihmisiä ja nauraa kun kaikki on niin ihanaa ja täydellistä. Koska siellä kaikki aina on.

Olen jo kolme kertaa alkanut opiskella huomiseen kokeeseen. Kaava on tämä: luen 5 sekuntia teoriaa, luen harjoitustehtävän, tuijotan tehtävää 2 sekuntia ja luovutan.
Hyvin menee koe. Tulisko joku lukemaan mulle ne tehtävät ääneen, kun ei tahdo löytyä motivaatiota edes siihen.

Tupakkakin on niin pahasta. Mutta silti mun kädet haisee siltä. Ja huulet maistuu.

Pahapaha ihminen. Jyväskyläkään ei enää pidä musta. Tai sitten joku muu. Mutta olen melko varma, että syyllinen on nimenomaan neiti J.
Syyllinen "mitä tein väärin" -olooni.

Mutta onneks kunnianhimoa on. Ja kyniä.

Joo.

Tulisko siitäkään mitään, että me yhdessä maattais ojassa ja koottais tupakantumpeista sätkää ruutupaperille?
No ei vitussa.

Käyttäisinkö mä muka rahat siihen? Ostaisin leipää ja appelsiinimehua. Kengät on. Sillä on aikaakin, mulla ei. Ihan epäreilua sellanen. Mutta sillä ei olekaan mitään muuta. Vaan olisko mullakaan, jos mä asuisin siellä, yksin. Ei mulla kyllä viikon jälkeen olis enää yhtään mitään. Paitsi rahaa.

Oma viikkojärjestelmä paras viikkojärjestelmä.

En syö enää ikinä karkkia. Enkä suklaata.
Paitsi ne kirotut englanninlakritsit loppuun, joskus.
Enkä enää ikinä kanna levyjäni mihinkään, en edes alakertaan tai edes yöpöydälleni. Ne katoaa aina. Mulla ei ole varaa enää kadottaa yhtään levyä. Kun tarviin rutosti rahaa voidakseni olla rikas. En voi ostaa mitään. Eihän siinä oliskaan mitään hauskaa mitään ostaa. Kuljen mieluummin rääsyissä tuhat euroa takataskussa ku persaukisena Dieselin farkuissa pummimassa rahaa tikkariin.

Vitun paska elämänfilosofia muuten.
Mutta eipä tarvi nähdä vaivaa lähteäkseen ulos näiden seinien sisältä. Esimerkiks ostamaan ne housut. Tai takki. Mulla on ollu vihreä Sherlok Holmes mitä - 4 vuotta? Ei jumalauta oikeesti.

Sallin harhakuvat Jyväskylän muodossa, joten kaupan päälle saan kuuloharhat ja tavaroiden itsestään liikkumisen.
Sekopäisyydellä on aina varjopuolensa.
Toivottavasti tämä oli tässä.

Nyt kun Jyväskylä oikeasti puhuu minulle, ei minulla ole niinkään tarvetta nähdä häntä siellä missä häntä ei ole ja missä minä en ole ja mitä ei varmaan ole edes olemassa. Vai onko hänen keittiössään pyöreäjalkainen ruokapöytä ikkunan edessä ja parvekkeella betoninen alareuna ja ruskeat paksut kaiteet?

-

Alan tulla vainoharhaiseksi.

Huono merkki.
Näinkö ne ihmiset sekoavat? Tajuavat asioiden olevan ei-todellisia, mutta alkavat sitten oikeasti pelätä. Kauheaa.

Juon kokista 700 millin mittalasista ja kärsin.

Kävelin Fetun kanssa keskellä metsää ja olin ihan diudiu. Se ei päästänyt mua makaamaan sammaleeseen. En tiedä, onko hyvä vai huono asia etten taas saanut performoida (märässä ojassa), sillä yllätyksekseni sinne jumalan selän taa ilmestyi auto.

Viime merkinnästäni on pakko olla yli tunti ja silloin puhuin kolmesta tunnista. Ystävämme väittää, että joudun NYT odottamaan 2h. Mahdotonta. Minua on kusetettu ja pahasti. Yhyy.

Projektoin mun raivon vektoreista I. Welshiin.
Pakko tuijottaa jotain helvetin Skinssiä ettei lattiani täyttynyt kaiken maailman silpusta. Ja pakko kuunnella J. Bergin jumalaista ääntä täysillä ja laulaa ihan ku muka osaisin sanat.

Mutta Samuel odottaa kovasti että nostan hänet kerrostalon katolta siilitukkaisen vierestä ja päästän nukkumaan. Ehkei silti. En mäkään siilitukkaista hylkäis. Kolme piiitkää tuntia tässä odotella että voin olla kaks sekunttia valokeilassa. Jes!

On sataa ja vettä pimeää. Paska olo.