IRC-Galleria

Paskanen koira, aurinkolasirusketus ja kaks rakkoa varpaissa. Rakoista saan kyllä kiittää ihan itseäni, kun päätin innokkaana kävellä Pitkäjärveltä kotiin. Se oli loppujen lopuksi ihan hyvä päätös, ulkona oli kiva ilma ja ihmisten pihat oli älyttömän kauniita.
Sit ku mulla on oma piha, mä laitan sinne kasvihuoneen ja tomaatteja, joita voin sitten syödä oman maan lehtisalaatin kera.
Ja omenapuita, vaikka saattaakin käydä niin, että tulen repimään kaikki omenankukat ja täten tuhoamaan oman satoni.

Oli oikein suuri ajatuskatkos, kun mietin, onko meidän pihassa vielä omenapuita. Jotenkin oli sellanen mielikuva, että ne kaadettiin, mutta toisaalta oisin mä huomannu sellasen tyhjän aukon pihassa. Ja pitkän jännityksen jälkeen sain selvyyden asiaan. Puut revittiin juurineen, minkä vuoksi en muista edes kantoja. Huoh.

Tänään söin kuus omenaa ja nyt on paska olo.

Mulla on viha-rakkaussuhde inspiraatioon. Miksi se kiemurtelee elämääni aina iltaisin, kun olen niin väsynyt etten jaksa edes vihjesanoja kirjoittaa muistiin. Ei sillä, että niistä olisi mitään hyötyä. Kännykkäni muisti on jo täynnä jotain "Uusi päivä, uudet kujeet. Vihjaus. Selvä". Tai no itse asiassa toi on tosi vanha, mutten ole poistanut sitä, koska elän toivossa että mulle joskus selviäisi mitä se tarkoittaa.

Tämän päivän saldo on maailman huonoiten luettu koealue ja "vihreä puu ja".
Ei, en minä ymmärrä itsekään.

Ehkä paras mennä opiskelemaan.

Blogilista pelasti päiväni. Blogini on noussut yli 300 sijaa (:
Tätä sietää juhlia. Ehkä lähden terveyskeskukseen rokotuttamaan itselleni milligramman myrkkyjä, jotka hyvässä lykyssä turvottavat kurkkuni niin että tukehdun. Kyllä niin teen.

Minä muuten tiesin. Tiesin, että Klonkku nostaa minut kuuluisuuteen. Eilen minulla oli vielä 0 lukijaa ja tänään 12 :D

Ei me oltukaan sielunsiskoja ):
Ehkä parempi näin, kyseessä kun oli kuitenkin PVV, jonka mä miellän koko ajan Pimenevien Päivien Valoksi. Ehkä liian hyvä mielikuvitus. Ja Mikael oli taas oikeassa. Kuinka sydäntä riistää myöntää se. TAAS.

Traaginen tapahtuma on näet maailman kliseisin (en lukenut, mutta mulla on oikeus väittää niin) tositarina abitytöstä ja jostain idioottipojasta. Se, mikä tässä kyrsii, on PVV:n valinta kirjoittaa mieluummin paskaa kun vastata mulle!
Olen sydänjuuriani myöten loukattu.

Kyllä kiitos, tiedän itsekin käyttäväni liikaa fraaseja jostain 60-luvulta. Ei sillä oikeastaan ole merkitystä, koska en ole ikuistanut itseäni minnekään muualle kuin tänne.

Räjähdän bilsankirjan seuraavaan virheeseen. Ei enää yhtään "hedelmöitynyttä" munasolua tai sanaa TOISAALTA. Kirjan tekijät ovat olleet oikea järjen riemuvoitto ihmiskunnalle. Se on kokoelma "älä tee näin"-esseevastauksia kokeista vuosien varrelta. Kaikki asiat on kerrottu kahteen kertaan, mutta sellaisilla ilmauksilla, että varmasti jää epäselväksi. Eikä saa unohtaa kesken jääviä lauseita ja vääriä sivunumeroita.

Ehkä mä luovutan ja jätän lukemisen kesken. Ei siitä tule mitään kun naurattaa ja vituttaa samaan aikaan.

Olen henkisesti kuollut. Turha ihminen.
Kolmen päivän luovuuteni rajoittui hahmotelmaan Saiturin henkilöiden suhteista.
Ja vaikka Mikael niin kovin ihmetteli mielikuvitustani (joka tällä kertaa oli Suomi-ranska sanakirjan ansiota, kiitos vaan) Majakanvartijan siskon huonoa lomaa ei lasketa. Ei vaikka se oli "ei oo todellista" -lauseen arvonen. Ei vaikka Paulette liftasi sur le bateau du marchand de banane. Tajusin muuten, että tossa oli ylimääränen la. Voi kuinka surkeaa, Mikael vaikuttaa siltä ettei osaa yhdyssanoja ;) Mutta kuitenkin ranskankielinen säälittävyys on täysin ulkopuolinen tyhjäpäisyysongelmistani.

Ehkä kaksi lukemaani tarinaa kasiluokalta palauttivat minut epäluovuuden tasolle. Sille, missä luodaan pelkkää paskaa omaksi iloksi ja sitten pari helmeä, joita 40v nolifet saa lukea. Mutta missä ne helmet piileksii. Ei ainakaan Korkeaojalla ei. Sain vielä hävetä silmät päästäni kun äiti meni selaamaan sitä kovan onnen pääkallovihkoa. Hän tuskin edes ehti huomata eilen rustaamaani kahden lauseen alkua, jotka kirjotettuani olin niin täynnä epätoivoa, että luovuin yrittämisestä ja pengoin kaapista yksinäisen käsipainon. On se surkeeta kun odotetaan ihmisen raahaavan omat käsipainotkin mukanaan.

Onneks äiti sopi että vietän kesäkuussa kokonaisen viikon siellä luovuuden hautausmaalla <3
Mutta ehkä pystyn siihen. Ehkä Coe ja Saisio pystyvät nostamaan mut takaisin sinne sekopään tasolle täältä tylsän maallikon elämästä.
Ja kesällähän mulla ei ole irtonaisia varpaita! Ystävämme endorfiini on siis tervetullut vaikken töihin pääsekään.
Joten positiivisesti ajatellen eristäytyminen on mulle oikea lahja. Harmi kun en osaa ottaa sitä vastaan selkä suorassa. Olenpa säälittävä ihminen.

Eilen tuijotin ainakin viis minuuttia taivaalle kävellessäni. Ihme kyllä en saanut yhtäkään ohimenevää autokuskia kurkkimaan mitä niin kiinnostavaa siellä näkyy. Eikä ne olis ymmärtäneetkään. On se sääli.