IRC-Galleria

Kylmä tuuli hyväilee ikiaikaisia pihtoja jossain Siperian syvyydessä. Tuuli on tänne päästäkseen ylittänyt koko Euroopan, ja avaran siivun Aasiaa. Se on antanut ja ottanut paljon matkallaan. Vain hämärä vivahdus tarkoitusta kertoo sen olevan se sama tuuli joka nuorena, vihreänä ja suolaisena jakautui eri vuonoihin eristäytyvässä Norjassa ja virtasi sitten vuorenhuippujen yli katselemaan jotenkin entistä epävarmempaa Skandinaviaa. Itämerellä tuuli vaihtoi suuntaa ja kävi katsomassa ristiriitaista elämää Saksassa ja Ranskassa. Kanaalin yli se kuuli Brittien olevan kaikesta huolimatta edelleen hauskoja. Italian ylittäessään se huomasi viinin tuoksuun sekoittuvan edelleen jotain mätää, ja Kreikkakin tuntui entistä väsyneemmältä. Entisessä Jugoslaviassa toisilla meni paremmin, niin kuin Puolassa ja Baltiassakin. Ja Moskovassa toisilla meni tosi hyvin.


Muualla Venäjällä ei mennyt ihan yhtä hyvin, ja jo viikon maailmaa nähneenä tuuli on vanha ja väsyt. Helpottuneena se kuiskii viestinsä vanhojen puiden oksistoille ja kuolee sitten syntyäkseen taas jonain päivänä uudelleen.

Tuulen mentyä metsä on hiljainen, hiljaisempi kuin se on pakkasen vain silloin tällöin paukahdellessa talven kylmimpinä öinä. Suuret puut ajattelevat tuulen kertomaa päivän hitaasti muuttuessa yöksi, eikä kukaan tohdi niitä tärkeässä työssä häiritä. On sininen hetki.

Aamun tullessa puut ovat miettineen tarpeeksi kuulemansa. Ne nauttivat auringon heikkojen säteiden tanssista neulasten kärjillä ja kuuntelevat hajamielisesti pienten tuulenvireiden lörpöttelyä. Vieläkään ne eivät katso tarpeelliseksi tehdä muuta.