IRC-Galleria

Onpa lepposaa!
Lepposaa,lepposaa,lepposaa!
On kyllä lepposaa tämmönen.

Mut ainoa huono puoli on,että päivät ei tunnu kuluvan yhtään mihinkään.
Tai että aika ois pysähtynyt, tuntuu et nää seinät kaatuu päälle.

Toisaalta,tää loma sais jatkua vaikka helmikuuhun. Sais rauhassa ja ajan kanssa sopeutuu siihen ajatukseen, et vuosi on vaihtunut ja ulkona sataa VETTÄ.

Mutta,takas tohon leppoisuuteen.
Tänään on...maanantai? perjantai?
Ai,torstai.
Tämänkaltaisissa olosuhteis kyllä järkevämpikin ihminen menettäis ajantajunsa.
Aika on vaan pysähtyny. Ja seinät kaatuu yhä päälle.
Haluisin jo ulos!
Ei, ei tämä oo pojat mitään leppoisuutta!
Tämä on AHDISTUSTA.
Epätietoisuuden luomaa ahdistusta.
Ja kun mulla ei pitäisi koskaan olla liikaa aikaa!
Nyt se aika suorastaan nauraa ja ilkkuu mua tosta kellosta.
Keksi tekemistä nyt!

Viikko ja päivä sitten olin niin onnellisen tietämätön.
Nyt,tässä ja tällä hetkellä,olen niin onnettoman tietoinen.
MITÄ VITTUA TÄÄ KAIKKI ON?

Siis,olen 17v ja poden keski-ikäisille yleistä sairautta,Bellin pareesia (kasvohalvausta). TruFakta number one.
TruFakta number two on kai se,että meikällä on hyvät mahdollisuudet kuulua siihen enemmistöön,joka paranee täydellisesti.
Mutta.
Se ei oo varmaa.
Täytyy vain uskookestääjaksaaodottaatoivoopäläpälä.
Mun onnistumisprosenttini tuuripeleissä on aina ollu +-0!

Ehkei kohtaloo voi muuttaa.
Mut aina voi pihtaa ja/tai panna hanttiin!

Ja niin mä päätin tänään kun pääsin ensimmäistä kertaa kunnon erikoiskorvalääkärille viikon jonottelun ja vitun joulupyhistä selviämisen jälkeen!

Mä oon liian outo kuolemaan!

Kolme ensimmistä päivää vain itkin.
Syöminen,hymyily,normaali puhuminen,viheltäminen,laulaminen,juominen,musiikin kuuntelu,vasemman silmän sulkeminen...
Kaikki mahdotonta.
Tai ainakin mahdotonta tehdä normaalisti.
On silti jännä huomata,miten nopeassa ajassa ihminen oppii tottumaan uusiin olosuhteisiin.
Vaurioitunut kasvolihasten motoriikka saa kyllä asiat sekaisin omassa mielessään myös siinä mielessä, ettei olekaan ihan varma, juoko tänään paremmin kuin eilen siksi,koska kasvolihaksiani säätelevä kolmas haarake suun alueella on parantumassa ja lihakset tottelevat tahdonalaisia käskyjäni,vaiko siksi,että olen vain sisäistänyt ja tallentanut itseeni uudet tavat,miten ja millä tavoin juoda,enkä näin ollen ole parantunut pykälääkään eilisestä?

Ensimmäiset,kamalat päivät menivät peiliä välttäen ja sairaalassa maaten. Kolme kertaa hennot,valkoiset sisaret lähettivät minut kotiin. Jokaisella kerralla olin kauempana oikeanlaisesta diagnoosista ja näin ollen oikeanlaisesta,mahdollisimman tehokkaasta lääkityksestä.
Miksi joulun piti tulla juuri nyt?

Tiedän,etten ole sairaanhoitaja,tiedän,etteivät he ota henkilökohtaisesti päivystyksessä istuvia potilaitaan.
Mutta en tiennyt, ettei ensimmäiseltä nk. "asiantuntijalta" löytynyt myöskään minkäänlaista sympatiaa kohdalleni joulukuisena aattoiltana.
"Sä pääset nyt kotiin. Katotaan uudestaan ensviikolla,sulle on nyt varattu tää korvalääkäri,aika on to 27.12. klo 9.00. Näkemiin."
Tiedän myös, että heillä ei ole minkäänlaista kokemusta itsellään siitä,millaista tuntuu elää elämää jossa välttelet tahtomattasi peilejä,ihmisten ilmoille astumista ja ruoan ja juoman pysyminen suussa on jokaisen päivän suurin kamppailu.
He eivät tiedä,millaista on olla minä.
Jos he tietäisivät,
he olisivat jo antaneet minulle tarvittavat lääkkeet.
Mutta se,miltä näytän, ei ole heidän ongelmansa.

Nyt, viikko ja päivä myöhemmin,sain kuin sainkin oman,ihanan kortisoni-kuurini.
Saman kuurin,jonka olisin voinut saada jo viikko sitten.
Suositeltavaa olikin,että kuuri alotettaisiin viim.72h ensioireiden jälkeen.
Joten, kuurin teho on edelleen kyseenalainen. Mutta eipä siitä haittaakaan ole.
Täytyy vain olla urhea,niellä ja kestää.
Oma suhtautuminenhan asiaan vaikuttaa myös siihen, kuinka nopealla vauhdilla ihminen paranee.
Ja eikun nappeja kurkusta alas!

"Jjep,saat olla flikka kuules ihan huoleti, tää on aivan korvaperäinen juttu sulla.Kaikki sun kasvojes alueet on onneks halvaantunut symmetrisesti ja totaalisesti,se on hyvä uutinen! Ei aivoperäistä!Kuukauden päästä, 24.tammikuuta sulla olis sitten seuraava kontrolli. Mä jopa sanoisin,että sulla ei ole hätiä mitiä, 75% parantuu täysin ja jäljelle jääneistä yli 10% selviää vain pienen pienillä kasvovirheillä. Suurin toipuminen tapahtuukin tässä ekan kuukauden sisällä, ens kuussa sitten tavataan ja katotaan tarviiko sulle tehdä jatkotoimenpiteitä, magneettikuvauksia ja muita. ai niin-äläkä unohda jumpata kasvojas tällä kasvojumppaohjelmalla!"

Hahaa,ei kuvauksia vielä, nekin siis jo tajus ettei mulla taida olla aivoja niin turha sinne sisälle on kurkistaa :)
Tää erikoiskorvalääkäri oli kyllä tosi mukava. Tuli jotenkin mieleen Jope Ruonansuu 20vuotta nuorempana,lepposaa meininkiä!
Kummasti sen pyöreän iloiset kasvot piristi mun päivääni.

Se oli ensimmäinen kontakti jonkun ulkopuolisen kanssa tällä viikolla.
Oon huomannut jotenkin kivettäneeni asenteeni muita kohtaan.
Tiedän,että ne tuijottaa.
Hymyilee säälivästi tai nauraa,
Viimeistään kun alan puhumaan.
En enää jaksa välittää.
Mun katse on lasia,jota ei voi kukaan läpäistä.
Paitsi ystävät.
Jos näen ystävän,tulee esiin oikea,pelokas Maiju joka itkee ja pillittää.
Mä en yleensä itke usein,mutta tää on jotain mitä ei voi tukahduttaa.

Kestää aikansa hyväksyä itsensä näin.
Koulussa muilla on ehkä muutakin tekemistä kuin mun naaman tuijottelu.
En tiedä,oonko vielä henkisesti valmis sinnekään silti menemään.
Saisin vielä viikon lisälomaa jos pyytäisin.

Pelottavaa huomata,miten ulkonäön hetkellinen/pysyvä muutos voi saada persoonallisuuden näyttelemään näin hyvin ja muuttumaan.
Ujoudestani on tullut vielä ujompaa, oon huomannut,etten puhu enää melkein ollenkaan.
Pelkään sitä sönkötystä,mitä sieltä tulee.
Pliis,antakaa tän mennä jo ohi!
Kyllästyttää.

Olen päättänyt, että tämä ei ole se kohtalo millaisena itseni näen peilistä elämä lopun joka ikinen päivä.
JA MINÄHÄN PARANEN.
PERKELE!

Jumppaan idiootisti peilin edessä,vaikka kasvoni ovat puoliksi liikkumattomat.
Ainakin ajattelee, että on yrittänyt tehdä jotain asian eteen itsekin. Muutakin kuin antanut aikaa ja oppia hyväksymään.
Peilin edessä tuijottaminen on silti saanut mut jopa jo nauramaan itselleni (ilman,että sen jälkeen purskahdan taas itkuun).
Toisaalta tää naama on itseasiassa aika hassu!
Lepposa ja vakava samassa paketissa!
Pystyn tekemään sellasia ilmeitä,mitä kukaan teistä ei oppis monen vuoden panostuksellakaan!

Otankohan mä tämän liian vakavasti?
Kyllä kai otan.
Mutta mulla on siihen oikeus!
Toivon,että viimeistään kesään mennessä...
Tältäkö Quasimodosta tuntui?

Silti, onneks ei mennyt kädet tai jalat.
Mitäs nyt yksillä kasvoilla.
Onneks en oo kasvomallina tai Seiskassa!

Täytyy oppii hyväksyy.
Kaikkeenhan ihminen tottuu.
Ja kyllästyy sen jälkeen.
Mutta kun tekis mieli vain tehdä paperipussiin kaks reikää ennen kuin lähtee ulos.
Mut kyllä tää tästä, voimalla ja sitkeydellä.
Myötätunnolla ja sympatialla.

Älkää olko vedossa,kuten minä tein.Tämä oli lopputulos.
Välttäkää avopäisyyttä kylmällä ilmalla.
En halua,että kukaan tätä saa.
Jotenkin tuntuu,että toisinaan mun ajoittainen pinnallisuus on johtanut siihen,että tää juttu on oikeestaan mun kohdallani ansaittua.
Paranemista ootellaan, jokainen päivä tuo uuden toivon mukanaan :)