IRC-Galleria

Miks mä olen AINA myöhässä keskiviikkona? XD

TÄÄ PÄIVÄ ON OLLU AIKAMOINE EPIC FAIL.

Sasse says (20:52):
joudun kohtapuoliin koiralenkille
et niinku vihjvihj

Random. says (20:52):
no soita ite XD

Sasse says (20:52):
..angst
XD

Random. says (16:53):
no mut eihän me sillonkaa puhuttu ku sä "muokkasit niit kuvii" vaan datattii niinku nytki XD

Sasse says (16:54):
NO MUTTA
silloin oli virallinen dataustauko
nyt on liian pitkä virallinen datausviikonloppu ilman maketaukoja.

Mä istun autossa ja ajan eteenpäin. Välillä sataa, jossain vaiheessa paistaa aurinko. Näin unessani sateenkaaren vesiämpärissä, ja hussin. En tiedä mitäse tarkoittaa, ja herätessäni kylmä ilma hiveli selkääni. Unohdin taas laittaa lämmityksen päälle.

Ajan en mistään jonnekin. Ajan niin pitkälle kun matkaa riittää - ajan yli, ali, ympäri, niin pitkään kunnes maailman reuna tulee vastaan, sillä täällä minulla ei enää ole yhtään mitään. Minä ajan vaikka taivaanrannan taakse (jos voisin löytää Päivänsäteen ja tuoda hänet tänne) sillä haluan ulos tästä paikasta, ei mistään missä minä en ole mitään ja kukaan ei välitä. Ei muuallakaan, mutta muualla en edes oleta kiinnostusta.

Ajaessani tiellä näkyy eläimen raato keskellä tietä. Pieni on juossut siihen, elämänsä päättänyt. Minäkin voisin olla kuin villieläin, itsensä tappamisesta ei olisis suurta kohua. Voisin juosta rekan alle ja katsoa silmät kauhusta laajentuneena, kun käsittämätön ihmisten pikajuna tulee kohti, ja shokki jähmettää paikalleen. Ja sitten kuolla.

Maailma ei ole tarpeeksi. Päiväsäde olisi - kirkkaine värineen, huoran arpineen, terävine kynsineen ja liian laihoine ranteineen. Olen niin pieni ja kauhuissani, joten juoksen karkuun kaikkea - ajan maailman ääriin etten joudu jäämään paikoilleni

ilman sinua.

Uudet hiukset = ♥

Mä lupaan, että joku päivä vielä mä opettelen lentämään. Kasvatan perhosen siivet ja lennän korkealle, korkeammalle kuin kukaan muu on koskaan uskaltanutkaan. Ja sinä päivänä kaikki kattoo mua kerrankin, kerrankin mä tulen huomatuksi, ja olen edes jotakin.

Niin kauan mä olen halunnut kasvaa perhoseksi, kuoriutua ulos tästä kuoresta joka lukitsee mut sisäänsä ja tekee musta huomaamattoman, harmaan. Mä hukun väkijoukkoihin, uppoudun epämääräisen värisiin seiniin ja kulun pois kuin maalaukset seinistä. Kirjoitan nimeni ylös johonkin, mutta kukaan ei sitä huomaa, se pyyhitään pois kuin ei mitään, en ole kukaan. En ole edes joku, enkä koskaan tule olemaankaan joku.

Siksi mä rakastin niin paljon Päivänsädettä. Se säteili ja räiskyi väriä, kuin aura sen ympärillä olisi maalattu täysin tuntemattomilla, maailman kirkkaimmilla ja räiskyvimmillä väreillä. Väreillä jota näkyi jäässä ja väreillä mitä juoksi liekeissä. Sellaisista väreistä oli Päivänsäde koottu - varsinkin sen silmät. Sen silmät oli etelänmeren tumman yötaivaan värjäämän meren sinistä ja mustaa, niissä oli syvyyttä johon kukaan vaan ei pystynyt koskemaan. Ja joka kerta kun katsoin sen silmiin, mä hukuin niihin etelänmeren öihin - kivuitta.

Päivänsäde toi valoa mun päivään, se oli ainoa joka koskaan tulisi huomaamaan mut. Sen hymy oli kaunis, vaikka sen iholla oli arpia. Kasvoilla sillä oli vähän pisamia, ja vaikka kuinka vihaan omia pisamiani, pakko sanoa, että ne vaan teki tytöstä kauniimman. Halusin aina niin kovin saada Päivänsäteen mukaani matkalle, vihreän autoni takapenkille tai pelkääjän paikalle. Olisin vienyt hänet kanssani etelänmeren rannalle, ja näyttänyt kuinka minä aina hänen silmiinsä hukuin. Ja hän olisi hukkunut kanssani, olisimme maanneet siinä meren pohjassa, vaalean hiekan hivellessä selän ihoa, pik-ku-hil-jaa hukuttaen.

Mutta en tule koskaan saamaan pyydystettyä Päivänsädettä, en koskaan saa kiinni tämän liian ohuesta ranteesta, en saa häntä mukaani. Minä haluan ison valkoisen seinän, johon voisin maalata minut ja tarinani, johon mahtuisi Päivänsäde ja etelänmeren syvät yöt. Minä haluaisin maalata paperille kosketuksen, hetken jolloin sotken Päivänsäteen kirkkaat värit omaan harmaaseen palettiini, mutta minä olisin niin onnellinen ja olemassa!

Minä.. halusin vain yhden kosketuksen.

Hiukset leikkautan tänää ♥

Yritän saada pääni kestämään joka päivä, sillä peilikuvat eivät itke. En tunne itseäni tutuksi kuka olen, ei kukaan muistakaan tiedä kuka on mutta minä vielä vähemmän, vai..? Luulen kuvittelevani kaiken ja ehkä en eläkään täällä enää nytkään. Ehkä olen jo mennyt, viimeisellä junalla etkä sinä jäänyt odottamaan, et maihareissa, et punaisissa tanssikengissä, et keltaisissa tennareissa. En jää tänne enää kauaksi aikaa, sillä kun aika kuluu loppuun minä kärsin ja kidun, kuin mennikäinen kärsii katsoessaan päivänsädettä. En voi unohtaa, sillä päivänsäde on niin kaunis, niin kaunis, että sattuu. Sattuu niin paljon.

Päivänsäde oli huora joka asui naapurissani. Sillä oli aina paljon meikkiä, tummat silmät kuin villihevosella ja arpi jonkun puukosta poskessa. Minä rakastin Päivänsädettä. Päivänsäde oli kaunis, todella kaunis lyhyessä hameessaan tai kireissä housuissaan, liian korkealle nousevassa tai avokauluksisessa paidassaan. Päivänsäteellä oli kauniit, valkoiset kihartuvat, kuluneet hiukset. Kuluneet kaikesta värinpoistosta. Päivänsäteen hiuksissa oli vaaleansinistä, sellaista pastellisinistä mistä en ole koskaan oppinut pitämään. Mutta minä rakastin Päivänsädettä, jokaista hiuskiehkuraa, arpea, katsetta, rakastin kuin kalpeaa aamunkoittoa alkukeväästä. Minä rakastin niin paljon, että sydämeni pakahtui ja särkyi aina kun näin hänet sen sanomalehtilaatikon vieressä tupakka suussa. Vaaleanpunaisiksi punatut huulet imivät tupakasta savukiehkuroita, ulos sisään ulos sisään hän hengitti, hengitti niin siinä hetkessä, miten minä en koskaan osannut. Hän odotti seuraavaa mustaa mersua, joka pysähtyisi ikkuna auki viereensä, ja pyytäisi takapenkille.

Minä ajoin usein Päivänsäteen ohi autollani, joskus jarrutin tämän luokse. Minulla ei ollut mustaa mersua ja Päivänsäde ei koskaan tullut takapenkilleni istumaan. Minulla oli aina tummanvihreä jokin, joka oli koottu eri osista. Luulin joskus, useinkin näkeväni pienen helpotuksen Päivänsäteen villeissä silmissä, kun jarrutin. Se ei koskaan tullut autoni takapenkille, enkä koskaan pyytänytkään. Toivoin, toivoin aina niin kovin, että Päivänsäde olisi ymmärtänyt, avannut oven ja istunut vaikka viereeni pelkääjän paikalle. Olisin vienyt hänet pois tästä kaupungista, joka tappaa unelmia ja murskaa haaveita kuin isot pojat hiekkalaatikoilla pienempien hiekkalinnoja. Minä aina rikoin muiden hiekkalinnat, sillä omani oli hienoin. Minun oli aina se kaikkein hienoin.

Mutta koskaan, koskaan ei Päivänsäde huomannut minua, se huomasi vain ne mustat mersut ja niiden kasvottomat miehet, vaikka olisin halunnut, että Päivänsäde katsoo vain minua, minua vain minua. Ja eräänä päivänä Päivänsäde ei ollut enää siinä. Eikä seuraavanakaan. Enkä pystynyt seuraamaan jalanjälkiä, en auton jälkiä, vaikka olin mielessäni luvannut seurata häntä maailman reunalle ja vaikka ylikin siitä.
Ja nyt...

Pöydällä oli enää viimeisiä puruja polttava tupakka.

Pidin kädessä pikkutipua! Se oli sulonen. Ja piipitti, että täris.