IRC-Galleria

George Luz, taisteli toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen hän toimi sekatyömiehenä, se kertoo hänestä paljon, että 1600 ihmistä saattoi hänet haudan lepoon vuonna 1998. Hän kävi läpi monta taistelua, joista me emme tiedä juuri mitään. Mutta niin moni meistä on taisteluissa joka päivä mukana, milloin joku taistelemassa nuorisotalon sulkemista vastaan, milloin joku on suojelemassa ystävää jotta tämä ei saisi turpaansa tai kuolisi hankeen. Mutta kuinka usein muistamme kiittää? Pelkkä sana kiitos on liian vähän, kun toinen makaa yksin kotonaan verta vuotaen, valittamatta saamiaan haavoja ja arpia. Hän teki kaiken vain jotta muut voisivat elää elämää joka ei ollut hänelle mahdollista. Hänen mieltään ei varmaan lohduta että joku ajattelee häntä joskus tai saattaa joskus tulevaisuudessa haudan lepoon. Hän elää yksinäistä elämää koska kukaan ei uskalla kysyä häneltä että voinko auttaa, kukaan ei jaksa kuunnella mitä hänellä on sydämellään, siksi siitä sydämmestä ei ole pian jäljellä juuri mitään, mutta kuin paikka johon se joskus kuului. Se sydän pysähtyy pian, hän tietää sen muttei kerro sitä kenellekään, koska hän ei halua että häntä muistellaan kuolleena kun kukaan ei jaksanut muistaa häntä kun hän eli. Hän katosi yhtenä yönä jonka jälkeen hänestä ei enää jäänyt kuin tyhjä muisto.