IRC-Galleria

24.8.1942. Se oli päivä, jona kuolin. Sinä päivänä kuoli ihmisen poika. Oman maansa kansalainen. Luoti rinnassani oli tuonut minut matkani päähän. Matkan, jota en edes tuntenut.

Hetkeä ennen kuolemaani tunsin silti suurta helpotusta. Polle oli nuollut kasvojani. Koko sotaretkeni läheisin ystävä seisoi vierelläni loppuun asti. Se hyvästeli minut. Tavallaan se antoi minulle luvan lähteä. Paijasin sen tuuheaa harjaa viimeisen kerran. Elämäni liekki sammui.

Olin tavannut Pollen ensi kertaa vuonna 1941 jouluaattona. Oli hirvittävä myrsky ja olimme motissa. Ruokaa emme olleet saaneet päiviin. Olin komppaniani huoltomiehenä ja tehtäviini kuului hakea ruokaa kaukaa takaamme huoltokomppanian keittäjiltä. Taakse ei vain päässyt. Vihollinen oli ympärillä.

"Suojaan!", kuului kersantin epätoivoinen huuto. Sama fraasi kaikui ympärilläni. En ollut edes itse huomannut kranaattien vihellystä tuulelta. Syöksyin lähimpään pieneen kuoppaan kahden muun sotilaan kanssa. Alkoi räjähdellä. "Satakakskytmillisiä saatana, perkele!", toinen miehistä kirosi. Toinen itki ja rukoili. Lumi pöllysi ja puut lentelivät ympäriinsä kuin villit linnut. Se oli onneksi hetkessä ohi. Tuli hiljaista. Kuoleman hiljaista. Jäimme makaamaan paikoillemme. Edes tuuli ei ulissut.

Iäisyydeltä tuntuneen hetken kuluttua alkoi jostain kuulua outoa ääntä. Kopinaa. "Hevonen perkele!", huudahti toinen kuopassa maanneista miehistä. Olin saman tien pystyssä. Olin ehkä hullu. Juoksin suoraa ääntä kohti. "Ptruu!", huusin suoraan eteeni. Sankasta lumisateesta ilmestyi hevosen turpa. Pelokas eläin, mutta niin upea. Se oli Polle.