IRC-Galleria

Mielen mietteitäTiistai 06.11.2007 17:18

Heissuvei! Taas pääsee pieni mieli tottumaan siihen, että pimeys tulee jo kolmelta. Päivän pituus on kahdeksan tuntia ja 14 minuuttia, eli suunnilleen sama kuin työpäiväni pituus. Kuitenkin olo on samaa aikaa optimistinen, idearikas, mutta kuitenkin saamaton. Toisaalta ihmettelen, miksi olen näin kärsivällinen ja kerrankin annan itselleni aikaa ajatella ja kokea rauhassa, hätiköimättä. Ehkä sitä sittenkin oppii virheistään!

Olen aina ajatellut itseäni ihmisenä, joka ei osaa olla ja elää yksin. Nyt kun asiaa ajattelen, niin päätin, etten osaa elää yksin. Mistä sitä kuitenkaan edes tietää millaista se on? Olen seurustellut vakituisesti 16-vuotiaasta lähtien. Muutin omaan asuntoon 17-vuotiaana ja siitä päivästä lähtien olen ollut seurustelusuhteessa, tapailumielessä tai vakituisesti. Teemun kanssa nyt yli puolitoista vuotta. Sisäinen sinkkuni nostaa päätään, mutta samalla pelkään tätä tunnetta, että osaankin ja jopa haluaisin elää yksin, itsenäisesti! Ei kiistelyä asioista, ei toisen sukkien keräämistä asuntoni lattialta, aikaa ajattelulle, ystäville ja jopa liikunnalle. Mieluummin eläisin itsenäisyyden päiväni nyt parikymppisenä, kun vaihtoehdot ovat rajattomat ja energiaakin ponnisteluihin. Toisaalta, jos elämän voisi näin suunnitella etukäteen, ei sen elämisessä olisi minulle enää mitään järkeä. Ajatuksissani kimpoilee kaksi ajatusta, toinen toive itsenäisestä sinkkuelämästä ja toinen siitä, että kuitenkin aikaa on vielä runsaasti jäljellä. Sitä paitsi milloin on tiennyt suhteelle hyvää ottaa etäisyyttä? Oma helvettini tällä hetkellä on se, että totuin ja tuudittauduin Teemun sivariin, joka siis kesti vuoden. Sen vuoden aikana käydyt taistelut ovat vain nostaneet suhteemme arvoa, mutta tietysti myös menetimme aikaa ja suoraan sanottuna sen vuoden aikana unohdin kuka Teemu ihan oikeasti on. Normaalisuhteeseen laskeutuminen kävi nopeasti ja totuin näkemään hänet joka päivä, mutta oireet alkoivat vasta kuukausien päästä. Ehkä vuoden aikana ylläpitämäni muistot Teemusta kultautuivat, eivätkä unelmat tulevaisuudestakaan niin realistiseet olleet. Kuitenkin, nyt on ehkä aika hidastaa vauhtia ja lakata vaatimasta jotakin, jota ei edes välttämättä halua. Aluksi kaikki aika yhdessä tuntui kallisarvoiselta, sillä siihen oli tottunut pelkkien viikonloppujen kanssa. Nyt aikaa on, mutta silti tulee välillä vaadittua ihan uskomattoman typeriä juttuja... "Et sitten tullutkaan tänään!"

Nautin ihan mielettömästi päivistä, jolloin menen töistä kotiin ja lösähdän sohvalle. Katson Emmerdalen ja sen jälkeen käyn kaupassa tai pyöräilemässä, mahdollisesti kaupungissa tapaamassa ystäviä. Kun tulen kotiin, siivoan päivän sotkut, tiskaan tai pesen pyykkiä ja illalla kun menen nukkumaan, niin oloni on tyyni ja rauhallinen: olen saanut päivän aikana tehtyä kaiken tarvittavan. Tämä rutiini kolmena päivänä viikossa riittää pitämään stressin loitolla ja kuitenkin sitä spontaania aikaa jää moneksi päiväksi. Oma herra Teemuni sen sijaan elää spontaania elämää seitsemän päivää viikossa ja minä kuulun siihen silloin kun se sattuu olemaan sen päivän spontaani juttu. Viikonloppuna keskusteltiin pitkästä, siis todella pitkästä aikaa ja vaikka keskustelu oli tavallaan haikea, niin kuitenkin sen lopputulos oli helpotus. Ei mitään eroamiseen liittyvää missään nimessä, mutta olen tosiaan kuvitellut aika paljon omiani, osaksi sen vuoden eron takia ja osaksi, koska Teemu on huono puhumaan ja paljon jää pääteltäväksi omassa päässään... Pääteltäväksi ja päätettäväksi. Tottakai me seurustellaan, mutta eihän tässä nyt vielä taloa ja kissaa olla yhdessä hankkimassa. Voisi kuvailla, että luulin salaattiani hampurilaiseksi ja olen vain onnellinen huomatessani, että syön terveellisesti.

Olen tyyni. (ps. mielialan vaihtuminen mahdollinen)

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.