IRC-Galleria

Istun autiolla hiekkarannalla... TÖÖT tervetuloa takaisin työmaailmaan! Tehdas on lomilla ja meitä toimihenkilöitäkin on talossa vain kourallinen. Rakennukset ovat vaipumassa uneen, vaikka me muutamat työmuurahaiset koitamme väsyneellä naurullamme ja näennäisellä työnteolla saada seiniä kaikumaan. Kaikukin on ontto. Hiekkakenttä on tyhjä autoista ja töiden jälkeen ajan sen holtittomasti läpi pyörällä, varsinkin niistä kohdista, joilla normaalisti tielläni on auto. Puhelin on soinut... Kenties kolme kertaa ja kaikki sisäisiä puheluita. Asiakkaat makaavat mökkiensä rannoilla, kauppiaat ovat ottaneet lomaa ostamisesta ja napsivat jäätelöä altaistaan. Lopun alun loppu ja alku (haha) lähestyy lähestymistään ja kuin viime hetkellä tuli eilen postiluukusta kirje. Olenpa dramaattinen :D No mitä välii. Sain siis eilen kutsun Haaga-Helian Liiketalouden linjalle! Matkailuun hain siis ykköstoiveena, mutta pääsykoe oli epäonnistuneesti Viron reissun päällä ja tieto siitä, että Liiketaloudessa voi suuntautua kansainvälisyyteen ja markkinointiin muutenkin ohjasi tälle puolelle. Äidille on kuulemma ollut selvää jo hakupäivästä asti, että pääsen sisälle ja niin tavallaan mullakin... Sisälle kun pääsi kunhan hyväksytysti suoritti pääsykokeen. Itsetuntoa tietysti helli se, että n. sadasta sisäänpäässeestä olin 12. valittu! Ihan hyvä sijoitus mielestäni. Tietysti opiskelua motivoi myös se, että tähtään kohti tilannetta, jossa olen perheen ainoa korkeakoulutettu... Ah tätä ihanaa (väliaikaista) ylemmyydentunnetta! Siitä tulikin mieleeni, että soitettuani läpi äidin, isän ja siskon, unohdin täysin kertoa Leksalle! Ehkä hänen vähäinen kiinnostuksensa tekemisiini saattoi vaikuttaa asiaan. No oli faijakin aika hauska;
minä: "Pääsin sinne kouluun!"
iskä: "Aijaa, upeeta! Niin siis mihin kouluun sä haitkaan?"
Muutenkin noi ammattikorkeat taitaa koulutukselta olla aika paljon sitä, mitä niistä itse tekee. Siellä kaikki on jo oikeasti riippuvaista omasta työpanoksesta, lukiossa oli vielä hoivaamisen makua. Tähtään hyviin papereihin. Tietysti tuntuu kummalliselta lähteä opiskelemaan alaa, jonka kanssa on ollut jo yli 1 ½ vuotta tekemisissä, mutta ajattelen pohjapalkan nousua ja etenemismahdollisuuksia. En kai mä nyt sentään assistentiksi jää! Palkkaisin mielelläni ihan oman assarin.

Huomenna Norpella ei ole aamupäivästä sähköä jonkun remontin takia, joten vahdin vain puhelinta. Jos joku vielä muistaa, että merkinnän alussa mainitsin peräti kolme puhelua tälle päivälle, niin huomisesta voi tulla vieläkin vauhdikkaampi päivä! Tuijotan hiljaista puhelinta ja sen soidessa kiljaisen ja juoksen vessaan piiloon. Ehkä se on sopiva hetki tyhjentää oma työpöytä. Huomenna on toiseksi viimeinen työpäivä.

Tänään aiomme Tiinan kanssa pyöräillä Eestinmäkeen julmasti viemään Tiinan porukoiden teltta... Sillä vien sen mukanani konemetsään! Wuhuu! Viikonloppuna festaroimaan ja ennen kaikkea tanssimaan. Toivottavasti ei sada niin paljon kuin on luvattu. Konemetsässä kuuluu paistaa aurinko! Aion kuitenkin varustautua uudella keltaisella sadetakilla ja vedenpitävillä kengillä.

Painun takaisin kuvitelmiini hiekkarannasta ja auringosta. Entryjä saattaa ensi viikolla tulla enemmän kotona lorvimisen myötä.

niin.

Ostin eilen itselleni sadetakin... Ja se olikin rikki! Kerrankin hyödyllistä sain aikaiseksi ostaa ja tietysti käy näin. Tänään käyn monkumassa uutta keltaista sadetakkia...

Teemulle ostin saunan lämpömittarin :)

Kesäiseen soittoääneen joku vastaa haloo, heissan. On talo tyhjä, autio. Muurahaiset kaikonneet pesästään, omille teilleen, taas kerätäkseen pieniä havunneulasia, eteenpäin jaksaakseen. Kahvi vaihtuu teehen, kitkerän lämpimään, on aamupala jäänyt, uuniin liiaksi kytemään. Hiljaisuutta tutkiskellen lukee mies lehden, vain hiljaa todetakseen "Jos voisin teitä ymmärtää edes hetken". Tänään päätin syödä aamukahvilla sämpylän, sen välissä juusto, kerrankin, on munareissari jo maailmaa liiaksi nähnyt.
Kurkusta leivän välissä muistan aamuisen suukon toisen hikiselle poskelle, on oma mörri kuin kamiina ja lakkaamatta lämmittää.

Pyörän takarenkaassa ei ole ilmaa, toivon, että joku sen salaa täyttää, en suuttuisi ollenkaan.
Heti aamusta itseensä pettynyt, miten käy iltapäivän...

---

Pyörästä talitinttiin. Tämän viikon jälkeen kaksi viikkoa töitä. Se on vähän. Kovin kovin vähän.
Miksi muuten lasken aikaa kuin sotamies päiviään kammalla?

Paljon tekemistä, vähän aikaa. Ei kuitenkaan pelota, eikä ahdista, vielä.
Viimeistä pistettä ei muuten koskaan saa pyyhkiä pois.

Juhannus on tehnyt tehtävänsä ja työpaikan pihalla kävelee ihmisraunioita, harmaakasvoisia kaivonpohjantavoittelijoita. Taas tapoimme osan itsestämme. Taas luemme ruokalassa otsikot masentavat, on kuollut yksi ja toinenkin. Aika ennen juhannusta on valoa, iloa, tietoa tulevasta lomanpätkästä. Kun juhannus on ohi, taas kerran joutuu pettymään, tulos on taas negatiivinen. Ovat päiviä muiden joukossa, vaan kuitenkin päivä liikaa, yksi syy liikaa, toteuttamaan suomalaisten kansanperinnettä.

Mä sanon kertaalleen: juopuneisuuden ihanuus, se on kuin nuoruus. Ihanaa silloin kun se menee ohi. Mitään jatkuvaa ei osaa arvostaa. Alati pysyvä, substanssina oleva juopuneisuus on kirous, jonka kanssa elää yksin yhdessä ei kenenkään kanssa. Juopuneisuuden muuttuessa pysyväksi on ihanuus, uutuus ja mielihyvä kaikonneet, jäljelle jää kaulaan ripustautunut epätoivoinen ystävä. Tämä ystävä on mustasukkainen, katkera.

Samoin tallaan tuhkaisin jaloin pihan asvalttipintaa, sumeuden silmissä muidenkin nään, hitaan ilmeettömän tervehdyksen jaan. Jos joskus unohdun sille tielle, voi mut kadulta raivata, pois viedä. Tylsät silmät, hymytön hymy, jokaisella askelella entistä hymytyttöä tallaa. Lepoon kaivaten katson ihmisten jalkoihin, samaa onnea jokaiselle toivon ja hyviä vesivuosia, mehunmaistijaisia ja maitopäiviä. Viinapeijaiset tahdon muualle karkoittaa, on vaara jokaisen juhlan, voi iloliemi iloisenkin juhlan tahrata, peittää.

Toivon, odotan, aamua jona herään kurkussani kastepisara, joka kaiken anteeksi antaa ja unohtaa. Laitan siihen mielen demonit, oman itseni narrit, joita siiderin mukana sisälleni kaadan, kun terästetty miehuus ne minuun muokkaa. Kitkerä sana, pahana käy katse, on pellavaisesta tukasta vain pirunsarvi jäljellä. Tahto ei riitä enää tahdittomuuksiin, on kontrollin tarve tilanteessa kuin tilanteessa pakkomielteinen...

Olen huolimus... Olen syönyt äitihahmon, joka elää nyt sisälläni ristiriidassa hulivilin kanssa.

on muuten nälkä, mut ulkona meteli ja sit en tiedä tai muista miten syödä ruokaa tilaamatta sitä ravintolasta.

NÄLÄÄKÄ

ps. kutsu kävi.

Meinasin aloittaa, että KOULUN jälkeen, vaan ei, siis töiden jälkeen pyöräilin kaarrellen kotiin. Joimme Temen kanssa kahvia parvekkeella ja katselimme tomaatintaimia. Lähdin piakoin pyöräilemään vanhaan kaupunkiin aikomuksenani nähdä siellä Mette. Rymisin pyörällä pitkin mukulakivistä katua ja löysin auringon polttaman Meten. Miten päivässä voi jo palaa? Menimme yhteispäätöksestä pyöreän kiven puistoon (vanhoja myllynkiviä tms) juomaan Meten mansikkaskumppaa ja tutkiskelemaan todistusta. Tupakkaa paloi, rastakeskustelussa viihtyi ja skumppa loppui. Ulkomaalaiset herrat tulivat kysymään mistä voi ostaa sätkäpapereita ja neuvoin heidät R-kioskille :). Lähdettiin etsimään kultalonkeroa, mutta niille oli käynyt S-marketissa kato, joten kävimmekin ostamassa Alkon lonkeroa, well done. Siirryimme ruusupuistoon paistattelemaan päivää ja Lasse & Janne tulivat seuraamme. Pojat heittelivät amerikkalaista jalkapalloa ja Metestä tuli "Kotitekoinen Psygologi" filosooffaaja. Soffaaja. Makasin nurmikolla auringossa, nuuhkin ja rapsutin maata kunnes tuli tekotaiteellinen olo ja oli pakko lopettaa! Leikimme Laiva on lastattu -leikkiä ja se sujui B-kirjaimelle yllättävän hyvin. Upeita sanoja ja uusiakin. Tiina liittyi seuraamme ja pian jalkauduimmekin Lasselle tai siis Tiina ajoi meidät Jannen autolla. Jostain olin saanut humalapyrähdyksen ja se ei ottanut lähteäkseen. Tyydyin siis siihen ja maistoin viiniä. Piilarit silmissä hellivät hapensuodatuskyvyllään, "jee jee jerry cotton" huusin. Tupakkatauko parvekkeella voi olla vapautus tai lamautus. 23.45 totesin aikani tulleen ja lähdin kävelemään kauhunsekaisin tuntein kotiin. Tajusin kuitenkin, ettei kauhua ole. Jos jotain täytyy pelätä, niin itseään. Hylkäsin siis tämän tunteen ja jatkoin matkaa mieluummin väsyneenä. Jumpasta kipeät reidet kapinoivat rivakkaa askellusta, mutta pää käski kotiin, on aikainen aamu huomenna. Kuuntelin musiikkia aivan liian kovaa ja tahdoin jo nähdä kotona odottavan takkupörröisen pään. Otin jalat alleni kun joku tuli ensin kysymään tulta (ei tämä haitannut) ja sitten alkoi kyselemään yksityiskohtaisia tietoja asuinpaikasta ja jopa tiedusteli josko meillä olisi yhteinen kotimatka! Kotona iloitsin yhteisestä asunnosta, sängyn jakamisesta, kainalosta, käsivarsista ja ällöttävän säkenöivästä riitautuvasta problemaattisesta rakkaudesta. Mitä olisi keitto ilman mausteita? Mitä olisi rakkaus ilman kipinöiviä pikkukiviä?

Toisin sanoen riisuidun keittiössä, hain Teemun sohvalta sänkyyn ja sammuin.

Aamulla Teemu tökki minua ja luulin, että kello on vähintään puoli seitsemän. Se oli viisitoista vaille kuusi aamulla! Pirteä Teemu oli nukkunut 13 tuntia ja silmät rähmässä ja ymmyrkäisenä yritin ymmärtää elintoimintoja. Otin piilarit pois, eivätkä silmät tuntuneet ollenkaan pahalta. Kehitys, mikä helpotus "väsyneelle" ihmiselle. Join kahvia ja kikattelin. Pyörä oli jäänyt ruusupuistoon. Kävellessäni töihin tunsin tuskaisen hien nousevan pintaan, mutta hymyilin silti auringonsäteille, varjolle ja kaikelle, jota sillä hetkellä ristiriitaisesti rakastin ja vihasin. Nyt istun sinisellä tuolilla niskat jumissa ja jälleen kerran varmistun, että en koskaan tule katumaan valintojani. En edes osaa.

Pyörää en jaksanut hakea, kai iloliemen aiheuttamaa empimistä. Hipsin myöhemmin apostolinkyydillä kaupunkiin. Optikolle, suutarille ja kännykkäliikkeeseen. Ja voi luoja mikä onni! Mä pääsen keskellä päivää kahville! Ulos, kaupungille, keskellä päivää! Ristin vedän seinään, jos tästä ei tule hyvä päivä.

Jostain syystä olen onnellinen ja mua itkettää ja sit aurinko ja sininen taivas hengailee rinnakkain mun poskilla.

Mieli liihottaa jossain muualla maallisesta!

Mua vammattaa tämä aihe erittäin paljon. Menen siitä täysin VAMMAISEKSI. En kykene ajattelemaan, en puhumaan, kaikki ilon rippeet kaikkoavat minusta ja muutun rusinaakin kurttuisemmaksi ja sitruunaakin happamemmaksi.

Mennäkö siis Konemetsään, jonne poikaystäväni aka avomieheni on menossa vai mennäkö Ilosaareen, jonne hyvinhyvinhyvin läheinen ystäväni on menossa?

Konemetsä:

Menemisen puolesta:
Musiikki, meininki, ihmiset, korpi, Teemu!
Teemua ei voi jättää yksin, piste. Teemu ei syö, huolehdi itsetään, ole vastuullinen aikuinen. (Tämä siis koskee humalatilaa, joka on metsässä välttämätön!)

Menemisen vastaan:
MESTA ON NIIN NÄHTY! Kolme vuotta metikköä takana (-05, -06, -07) ja viime kesänä jumputukseen jo turtui. Joka vuosi kaupallistunut enemmän, lössiä enemmän ja lössin laatu paskempaa ("JEE ME OLLAAN HUUMEHÖRHÖI JA VEDETÄÄ KAMAA TAPPIIN ASTI!", "ÄÄK MÄ OON TEINI NAAPURIKYLÄSTTTT!1!111!") Eli ei kiinnostais kompuroida ihmisten tipahtaneiden vartaloiden seassa.
Esiintyjät lähes samat kuin viime vuonna, paitsi paras artisti jäänyt pois.
Lipun hinta noussut.
Telttailualue vaihtunut.
Parkkimaksu 20 e.

Ilosaari:

Menemisen puolesta:
Meeri, + muut hyvät ystävät, uutuudenviehätys, esiintyjät (ASA ASA ASA), Joensuu.

Menemistä vastaan:
Teemu konemetäs :(, hurjasti ihmisiä (siis kymmeniä tuhansia, ahistaa ahistaa), vain muutama hyvä artisti, kaukana muttei edes korvessa, kalliimpi, työläämpi päästä.

Joten totesin näin Teemulle tänään:

"vittu päätän olla kohta menemättä mihinkään ja jään lilluu porvoonjokeen kumiankan kanssa ympäripäissää ja laulan ite ne laulut jotka haluun kuulla. PISTE"