...että nyt mie tahtosin hetkeksi, pakkasiin, lumen ja jään keskelle. Siellä tuuli on raikas. Se tuoksuu metsälle. Pakkanen paukkuu nurkissa, lumi narisee kenkien alla. Kaikki äänet ovat pehmeitä, ikään kuin unessa. Ympärillä ei mitään muuta kuin erämaata. Kaikki liikkeet, autojen, savun joka nousee taloista ovat hitaita ja pehmeitä. Aurinko ei kauaa valaise, mutta sekin vähäinen hetki on jumalainen kun matalalla oleva aurinko kultaa hanget. Yöt ovat mustia, mutta eivät kuten täällä. Puhdas valkoinen hanki ja kuutamo valaisevat yhdessä kirkkaan tähtitaivaan kanssa maiseman.
Siellä ajatuksille on tilaa. Eikä siksi että siellä olisi tyhjää vaan siksi että sieltä puuttuu ihmiskohina. Häivyn keskelle luontoa. Mahdollisimman kauas ihmisistä. Pysähdyn sinne ja anna mielen kulkea omia teitään.
Ja siellä olen aina ymmärtänyt että yksin on ihan OK! Se on jo nähty että parisuhteet ei vaan ole ehkä se mun juttu. Ehkä voin sen jo hyväksyä.
Siellä otan paikkani. Lataan akut. Kaipailen olemattomia asioita. Haaveilen. Keskityn. Arvotan itseni ja muut asiat uudelleen. Hengitän vapautta.
Sinne joulukuussa.
(kuva sallan huudeilta, mökin rannalta)
