Itseasiassa epätoivo on värittänyt kaikkea mitä olen elämässäni tehnyt.
Johtuneeko huonosta itsetunnostani, ikävistä kokemuksista, halustani kontrolloida kaikkea, vainoharhaisuudestani vai tavastani ajatella aina pahinta mahdollista?
Varmasti kaikista noista.
Epätoivo on sinällään mielenkiintoinen asia. On mielenkiintoista miten totaalisesti ihmistä voi nöyryyttää ja häpäistä osoittamalla toisen epätoivo.
"Oletsä vähän epätoivoinen"... "Taidat olla vähän epätoivoinen.."
Mitä epätoivoisuus oikeastaan edes tarkoittaa? Sitäkö ettet usko "kaiken järjestyvän kuin itsestään" ja kannat huolta omasta elämästäsi? Että aktiivisesti yrität tavoitella jotain uskomatta täysillä mahdollisuuksiisi?
Kuulostaa varsin viattomalta. Silti raivostuttavinta mitä voi toiselta kuulla.
Epätoivo sotkee pään täysin. Kun yrittää tarrautua "vain johonkin" ei enää näe mitä tahtoo ja miksi. Valinnat ei ole omia. Tai ainakaan aitoja.
Epätoivo myös langettaa kirouksen kaiken mahdollisen päälle- joka osa-alueella. Miehet haistaa epätoivon kilometrienkin päästä ja jopa koneen takaa. Epätoivoisena et onnistu saamaan opiskelupaikkaa. Työhaastattelussa haastattelija ei itsekään usko että saisit paikan.
Ja kun et meinaa onnistua missään... epätoivo kasvaa entisestään. Olet ihmisenä lopulta enää vain kasa epätoivoa.
Miten kierteen voisi katkaista? Miten epätoivosta pystyy luopumaan?
Kysyn tätäkin epätoivon valtaamana.
Toivotonta.