IRC-Galleria

Muistan aina ajatelleeni että 30veenä naisella on asiat jo aikas okei. Tietää kuka on. On semmonen valmis paketti. Tuntuu että mun elämässä on mennyt asiat just päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tuun sitä enemmän näen ihan jo netistäkin miten monia tapoja on elää tätä elämää. Kaikki asiat alkaa olemaan vähän "toisaalta ja toisaalta" kun tajuaa että mitään yhtä oikeaa totuutta ei ole. Kukaan ei voi sanoa millainen elämä on arvokkaampaa kuin jonkun toisen. Sitä pystyy -ainakin osittain- menemään sellaisenkin ihmisen nahkoihin joka ennen on herättänyt välittömästi inhoreaktion.


Paljon on opittavaa.. paljon on parantamisen varaa.. En ole mikään supernainen, eih, en lähellekään. Olen joissain asioissa liian heikko, liian herkkä, liian epävarma, liian vainoharhainen.


Olen jotenkin tullut ulos päänsisäisestä "kuplasta" ja tajunnut että tässä maailmassa on oikeasti miljardeja ihmisiä ja monilla on yhtä raskasta kuin mulla tai paljon, paljon raskaampaa. Valittaminen siitä että kahvi on loppu kaapista tai netti hidastelee tuntuu aina vaan typerämmältä.


Mutta toisaalta elämää ei saisi ottaa liian vakavastikaan. Pitää kyetä nauramaan itselleen ja omalle elämälleenkin kaiken sen kurjuuden keskellä.. vaikka se tuntuisi äärimmäisen vaikealta. Pitäisi lopettaa jatkuva itsensä vertailu muihin. Pitäisi kunnioittaa enemmän muiden yksityisyyttä ja samalla olla paljastamatta itsestäänkin ihan kaikkea.


No, vahinko on jo tapahtunut.

Moniongelmaisena, hankalana potilaana sitä joutuu oikein miettimään mitä hemmettiä tarkoitetaan sillä että joku on terve. Mitä on terveys? Sitäkö että lääkärillä käydään vain kerran tai pari vuodessa? Sitäkö että pystyy käymään töissä viitenä päivänä viikossa? Vai kenties sitä ettei ole syöpää tai jotakin muuta potentiaalisesti kuolemaan johtavaa sairautta? Voinko sanoa olevani terve jos en enää kykene käymään kuntosalilla mutta kykenen kävelemään ulkona? Olenko terve jos verikokeista ei löydy poikkeavaa mutta syön särkylääkkeitä lähes joka päivä? On kurjaa ja masentavaa kokea itsensä sairaaksi. Sehän on varmaankin itsestäänselvää. On toisaalta myös kurjaa jos lähipiiri haukkuu laiskaksi tai satunnaiset kommentoijat. Eihän kukaan kuitenkaan voi tietää millaista on elää juuri minun kehossa. Ei edes lääkäri.

Sairauksina fibromyalgia, krooninen väsymysoireyhtymä, allergiat, tuoksuyliherkkyys, migreeni ja refluksitauti plus oireita joita ei oikein osata yhdistää mihinkään.

29. ystävänpäivä all alone.

Luoja että unettomuus on perseestä. Mulla on ollut aikaisemminkin ongelmia unirytmin kanssa- mennyt liian myöhään nukkumaan, herännyt ehkä kympiltä. Nyt sitten nukuttaa kuin jotain vanhusta ilta ysin jälkeen ja herään milloin tahansa aamu kolmen ja aamu kuuden välillä. Ei kait siinä mitään mutta... kaupatkin aukeaa "vasta" kasilta ja kaikki erikoisliikkeet ym klo 10. Kerran joku sanoi neuvoksi että valvopa 24h putkeen. Ei pysty. Toisaalta ihanaa olla hereillä näin pimeällä- mä en ole ikinä tykännyt valosta, auringosta. Odotan kesää lähinnä inhoa tuntien.

Okei, on kesässä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse miettiä että missä se toinen hanska nyt onkaan, bussi lähtee jo viiden minuutin päästä. Suunnilleen kengät jalkaan ja menoksi.. mutta ne helteet. Ei hemmetti. Sittenhän nukkuukin hyvin tälleen kerrostalossa. Toisilla on mökit ja reissut, itsellä yksiössä tukehtumista. Semmosta se on.

Kerran joku sanoi et mulla on varmaan joku identiteettihäiriö. Se jotenkin osu ja uppos. Nyt mulla on lyhyet vaaleat hiukset. Toisin sanoen olen kuin joku tukeva Miley Cyrus. Kyseenalaistan kaikkea itsessäni jatkuvasti. En pääse jyvälle. Jokunen päivä sitten mietin olenko lesbo. Sitten olin vakuuttuneempi siitä että olen heteroromanttinen. Nyt tuntuu etten tunne mitään ketään kohtaan enkä kykenisikään. Täysin lättänät fiilikset. Haluun vaan olla lapsi ja leikkiä että kukaan ei kokenut murrosikää mun ympärillä. "Tytöt tykkää pojista ja pojat tykkää tytöistä ja joskus pojat tykkää pojista ja joskus tytöt tykkää pojista ja tytöistä.." Niin niin. En mä tosin vihaa ketään enää. En jaksa. Oon niin uupunut että jos mulla on ruokaa kaapissa ja laskut maksettuna niin JEE. Kai se on myös sitä että vanhenen. Niin, lapsettaa ja mummoudun samalla.

No niin, ikää melkein 29 ja edelleen sinkku. Oon miettinyt itteeni ja muita entistä syvällisemmin/tarkemmin tässä kun aivotkin jonkun verran kehittyneet (ei tarpeeksi mutta jonkun verran). Että mikä hemmetti siinä on että miehet puistattaa ja tunne on usein molemminpuolinen, ainakin muutamien päivien kuluttua "ensitutustumisesta". Olen yrittänyt olla mukava, hauska, hulvaton, syvällinen, avoin, hyvä keskustelija, monipuolinen ihminen... "I'm every woman..."

On ollut hoikka vartalo, pitkä tukka, punainen tukka, musta tukka, vaaleahko tukka, lyhyt tukka, puolipitkä tukka, vähän extraa kropassa... Olen ollut teini, olen ollut nuori ja nyt lähestyn kolmeakymppiä. Olen ollut fitnessintoilija ja ns. sohvaperuna. Olen ollut kristitty ja olen ollut ateisti. Silti ei vaan löydy ihmistä jolle olisin kaikinpuolin riittävä. Enkä usko kompromisseihin niinkin vakavassa asiassa kuin parisuhde.

Mikä sitten mättää. Olenko kenties lesbo ja en vaan sitä tajua. Onko sellainen edes mahdollista- olla tämän ikäinen ja elää jossain "pimennossa". Voisiko olla, että naisen tavattua (mielummin naisellisen) yhtäkkiä lamppu syttyisi päässä ja palaset loksahtelisi paikoilleen... VAI olisinko taas masentunut että joo, ei tämäkään toimi. Valehtelisin itselleni ja toiselle. Mistäs sen sitten tietää, varsinkin kun omat tunteet on aina vähän kadoksissa.

P.S. Missä naisiin tutustuu "rauhassa"?

Istun Turun pääkirjastossa. Tämä paikka meneekin tänään poikkeuksellisesti kiinni jo klo 17- mistäs tuotakaan olisi tiennyt. Te joilla on kotona tietokone- eli todennäköisesti 99pros teistä- olkaa helvetin onnellisia. Yritin saada hyväpalkkaista isääni avittamaan edes vähän jotta saisin uuden läppärin.. "joo, katotaan sitten..." Nyt siitä on kulunut melkein vuosi.

Tämän paskan lisäksi myös älypuhelimeni hajosi noin 6kk ostosta. Ei kastunut, ei pudonnut. Akku vaan alkoi kuumenemaan ihan vitusti. Sitäkään en ole kokonaan maksanut. Olen DNA:n kanssa naimisissa ensi vuoden marraskuuhun asti.

Tälläistä on valkoisen roskasakin elämä Suomessa. Sosiaalitoimistosta turha pyytää tietokonetta- onhan olemassa kirjastot. No täälläpä sitä istutaan. Ahdistaa vitusti. Tuntuu että kaikki katsoo kun tuijotan tätä ruutua ja vääntelehdin tuolissa. Selkään sattuu.

En ole kirjoittanut aikoihin mitään. Yksi iso syy: läppäri ollut paskana reilun vuoden ja en tiedä mistä kaivan rahat uuteen. Välillä tuntuu että kaiken sen paskamyrskyn jälkeen ei ole enää järkeäkään avautua mistään. Meni terveys, saapui stressi. Minut tunnistettiin julkisilla paikoilla. Ahdisti. Olen voinut huonosti mutta eihän sitä saisi valittaakaan. Näen teidät kyllä.

Don't get brainwashed by the mainstream media.









My fave song at the moment!! It's sick. Almost as sick as this world.