IRC-Galleria

Täten virallisesti lupaan ja vannon, etten enää koskekaan suklaaseen (PAITSI laivaristeilyllä 27-28.2.2006). En pitkällä tikullakaan. Tätä lupausta valvoo ystäväni Kirsi (alias Alecta), jolla on lupa väkivalloinkin estää minua aikomuksistani syödä tuota synnin ja kaloreiden kiteytymää.

Jos havaitsette minun ahmivan tätä suurta herkkua, ottakaa yhteyttä Alectaan tai muihin, jotka voivat minua rankaista ja soimatkaa minua galleriassani.

Ja hei, tällä kertaa mä olen ihan tosissani.

Myönnän, olen alistunut. Löysinpä googlettamalla testin, jossa testattiin henkistä ikää, ei se vanha tuttu niiltä... no niiltä sivuilta ku kaikki testaa. Tää oli joku oikeen virallisen oloinen testi. Mähän siis yleensä sivutan kaikki nuortenlehtien (en mä siis sellasia lue) testit, mutta ajattelin nyt kokeilla. Viimeks kun kokeilin, taisin olla siinä 17 hujakoilla, tosin sillon ikääkin taisi olla karmeat 13.

Juu. Tässä virallinen vastaus, suora lainaus tuloksista:

"Henkinen ikäsi on 21 vuotta."

Moon aika kalkkis. :E

Päätinpä sitten jatkaa tätä suunnattoman angstini viljelyä täällä irc-gallerian päiväkirjassa. Tuskin tätä kukaan muu lukee minun lisäkseni, mikä on ihme, sillä olenhan sentään todella mielenkiintoinen persoona. Ja senhän huomaa käsittämättömän laajasta kaveripiiristäni ja tosta kilometrin mittaisesta jonosta miehiä tuolla oven takana. Juu. Nyt saa nauraa, ihan luvan kanssa.

Tutustuinpas eilen vanhaan vauvakirjaani ja tässä mainio lainaus sieltä: "Äidin kuvaus luonteeni kehityksestä: 2-vuotiaasta alkaen periksi en anna ja mielellään maaten lattialla ja koettelen, jos vaikka isä tai sisko antaisi periksi."

Niin. Mitä tohon nyt voisi lisätä. Lattialla en enää paru kiukkuissani, ainakaan kovinkaan usein, mutta temperamentti on ja pitää, eikä periksi anneta, olenhan minä aina oikeassa. Viimeinen todiste siitä, ettei periksi anneta on se, että yhtenä päivänä raivopäissäni huusin niin kovaa, että seuraavana päivänä peilistä katsoessani oli molemmista silmäluomista katkeillut verisuonia. Joskus mää pelkään itteeni...

Tai joku muu mainio esimerkki minun lyhyestä pinnastani... hmm... Muistattekos, kun kuvattiin sitä elokuvaa siellä koulun auditoriossa ja Ellu oli kameran takana (yksi elämäni suurinpia virheitä nyt kun ajattelee). Ellun kuvaustaidot ja ohjeiden vastaanottaminen oli vähän sitä luokkaa, että loppujen lopuksi minulta lensi käsistä suurinpiirtein kaikki tavarat, jotka vain olivat hollilla. Harmi vaan, ettei saatu tallennettua niitä tuhansia kirosanoja, joita suolsin syytetylle. Siinä olisi ollut seiskoille näyttämistä, tosiaan.

Ja mikä siis on päivän opetus? Älkää suututtako Elinaa. Ei... Tarkennan... Älkää mielellään edes ottako katsekontaktia. Petoeläimet pelästyvät, jos niitä katsoo silmiin. Eiku... Oliko se niin, että saaliseläimet pelästyvät, jos niitä tuijottaa silmiin?

Minä olen nyt suhteellisen kauan taistellut itseäni vastaan. Ja kuinkas kauan näitä päiväkirjoja on saanu kirjotella? Emmää muist, mut the point on, että jos vain on mahdollisuus mennä aukomaan päätään johonkin, missä muut vain voivat seurata, minä en voi millään vastustaa kiusausta. Ihan sääliksi käy, kun ajattelee.

Ja jos vain tunnette minut, tietätte aivan tasan ja tarkkaan, että minulla ei ole mitään itsekuria. Miten miljoona ja taas miljoona kertaa olen päättänyt, että nyt karisee läskit ja kalorit palaa, mutta siellä mää röhnötän, huoneeni sohvalla ja mutustelen tyytyväinen ilme valkealla naamallani jotain vanhoja pipareita, jotka paniikissa onnistuin löytämään kaapinperältä.

Ja Kirsi hoi, muistat varmaan kuinka miljoona kertaa ollaan kesällä suunniteltu, että nyt poljetaan Lahdenperään tuhat ja sata kertaa ja uidaan vielä monta tuntia ja siinä välissä vielä rusketutaanki. Sä, Kirsi ehkä rusketutki, mutta miten se vaan aina on niin, että kun koulu taas syksyllä alkaa, mä olen hipiältäni aivan yhtä valkoinen ja sinne Lahdenperäänki on poljettu ehkä kerran ja uitu pari minuuttia ja saunottu loput tunti, ku merivesiki ihan saa*anan kylmää.

Sitä on niin helppo huijata itseään. Tahi en mää teistä tiedä, mutta mun on ainakin helppo sanoa itelleni että "Njaah. Meijän vaa'assa on varmaan jotain vikaa. Kyllä se parikka kilolla ainakin heittää..." Ja voila, mähän olen laihtunut sillä yhdellä komealla viidentoista kilsan uimareissulla ja sillä viidentoistaminuutin karkkilakolla, joka onnistui kestämään siihen asti, kunnes äiti tulee töistä mukanaan pussillinen uunituoreita berliininmunkkeja.

Tämä tietty antaa minusta sellaisen kuvan, että olen ylilihava, pirun saamaton pullahiiri. Ja jo nyt tossa pullahiiren kohdalla Kirsi nauraa tuolla naamaansa irti. Juujuu, kyllähän Elinalle aina pulla maistuu juu. Mä en tietääkseni ole ylilihava ja siitä pirun saamattomastakin voi olla montaa mieltä. Tai vähintäänkin kahta. Sitä, mitä äiti on mieltä, eli olen aivan järkyttävän laiska, kun en joka päivä jaksa desinfioida huonettani ja katso vatupassilla, että sänkyni päiväpeitto on varmassi tasainen, kun taas minä olen sitä mieltä, että jaksan suorittaa asiani ainakin melko reippaasti. Noniin. Näettekö? On sitä aika helppo huijata itseään eikö vain?

Nyt tähän ilmesesti tarttis keksiä vielä joku oikein näpsäkkä lopetus. Jos kukaan on edes jaksanut lukea loppuun saakka. No aplodit teille, jotka olette ja toiset niille, jotka siirtyivät suoraan näpsäkkään lopputeksiini. Kannattaa sitä nyt ainakin jotain lukea.

Eli päädyn siis siihen tulokseen, ettei kannata asettaa itselleen (eli minulle) juurikaan tavoitteita, sillä saatan itseni kuitenkin, jollain tavalla kiusaukseen. Eli, jos hiljaa, vaivihkaa huijaan itseni tekemään itselleni hyviä asioita, enkä suinkaan päätä suinpäin vaikkapa vähentää karkin syöntiä, se voisi jopa onnistua. Olenhan niin hyvä huijaamaan itseäni. Voisi jopa toimia. Kokeilkaa tekin.