IRC-Galleria

Mun viha-rakkaussuhde sunnuntaihin tulee varmasti säilymään iäiseen. Näinä päivinä minut valtaa aina tunne, ikään kuin pelko siitä, ettei koskaan selviä. Tänäänkin on satanut vuoroin räntää ja vettä. Olen yrittänyt opetella hienoja sanoja englanniksi ja yrittänyt miettiä, miten autoa tulisi ajaa. Huomenna menen kirjoittamaan äidinkieltä. Uskon vakaasti epäonnistumiseeni.

Minusta on mielenkiintoista vertailla ihmisiä. Se on epäreilua, eikä siitä ole mitään oikeaa hyötyä kellekään. On vain jotenkin hauskaa, kuinka monella ikäiselläni on jo varma työpaikka ja jopa into tehdä töitä! Monella on lapsia, puoliso ja perheriitoja... Tällä hetkellä minulla on vain pelko ja epätoivo. Huomenna on ehkä kaikki toisin, mutta nyt en taas tahdo jaksaa.

Mietin tänään, millaisia korvausvaatimuksia asettaisin pahoinpitelijöilleni. Se sai minut ahdistumaan entisestään. Mikä on oikea korvaus mustelmista ja kuhmuista? 200€...? En tiedä. On jokseenkin typerää vaatia rahaa jostain, mitä ei voi kolikoilla korvata. Mustelmat katoavat, poskikuhmukin alkaa jo pienetä. Entä ne haavat, joita ei laastari teippaa? Mitä tehdä sellaisille kolhuille, joihin edes äidin puhallus ei auta? Olen usein miettinyt niitä poikia, jotka minua potkivat ja löivät... Miksi? Olisinpa ollut ainoa, joka olisi kipeää saanut. Ei, minä tulin vasta toisena. Miltei omasta syystäni. Mikä oikeuttaa ihmisen satuttamaan toista? Olen aina ollut sitä mieltä, että pahimmat haavat syntyvät sanoista. En ole enää niin varma. Luottamuksen palaaminen vie aikansa.

Viimeisen puoli vuotta elämästäni on ollut sitä paljon kehuttua vuoristorataa... Hyvää hetkeä seuraa kärsimys. Elänkö jossain tieteellisessä kokeessa, valtavassa ihmisterraariossa? Olosuhteita muutellaan ja psyykettä tutkitaan. Taitaisivat tiedemiehet saada hupia tätä seuratessaan.^^

Hauskaa sunnuntaita.^^