IRC-Galleria

Outoja tapoja on monenmoisia. Yksi kaivaa nenäänsä, toinen piereskelee äänettömiä purkauksia julkisilla paikoilla. Naapurin suurin huoleenaihe yleensä sijaitsee naapurissa ja tottahan sitä valvoa pitää vaikka poraamalla reikä seinään; yöuni ei tule vailla mielenrauhaa.

Itse en allekirjoita mitään edellämainituista. En, vaikka muut tahot niin väittäisivätkin tuommoista harrastavan. En, vaikka joskus saattaisikin lipsahtaa väärille poluille. En perkele. Katkoin sulkakynänikin kaiken varalta.

On oikeastaan aika haastavaa keksiä itsestään outoja puolia, kun on outo lähinnä jokasella elämän osa-alueella. Ehkä se onkin suurin outous minussa: itseni kuvaileminen ei sitten niin millään onnistu kuin negatiivisessa mielessä. En varmasti koskaan pääse mihinkään merkittävään asemaan urallani. En löydä itseäni iltapäivälehtien kansista. En saa itselleni naista, koska en osaa kehua itseäni ollenkaan. Jotkut sanovat sitä kadonneeksi itsetunnoksi, itse kutsuisin itseäni vain luuseriksi.

Olen niin luuseri, ettei meikällä ole edes matikkapäätä. Siksi onkin erittäin outoa viehätykseni numeroihin ja etenkin niiden välisiin suhteisiin. Lauseiden sanat muodostavat ylitsepääsemättömän yhtälön, jos ne eivät muodosta vaikkapa lukuja 5, 6 tai 7 - lasken siis epätoivoisesti ja kuitenkin myös automaattisesti lauseiden sanojen lukumääriä. Mutta rajoittuisipa se vain lauseisiin ja sanoihin; maailma on täynnä numeroita ja ne kiusaavat pientä mielenvikasta Massia.

Joskus olen laskenu katuvalopylväitäkin ajaessani autoa. Autoillessani olen muutenkin outo: jos radiosta soiva musiikki on hyvää, niin tottahan meikä sitä mukana hoilottaa. Eikä sen radion täydy edes päällä olla, ko muutenkin Mällikylän Pavarottin on pakko luikauttaa parit aariat. Onneksi autot ovat sen verran äänieristettyjä vempeleitä, etteivät aiheuttamani melusaasteet ulos saakka kantaudu. Sen sijaan ne kyllä näkyvät - kun laulan, eläydyn. Kaikkialla muualla paitsi koulussa aikanaan, ko eläytymisestä olisi saanut lisäpisteitä.

Ehkä itsetuntoni puute pönkkii minusta esiin myös piirteen, jota en itse ainaskaan ymmärrä. Ennen se ilmeni ainoastaan ollessani tillintallin kaennissa, mutta nykyään meikän on aivan pakko näyttäytyä mitä ihmeellisimmissä vetimissä, fiiliksissä, ihmeellisien asioiden tai ihmisten kera ja sitä rataa. Kerron esimerkin: kun äitini osti itselleen uuden pipon, niin minähän sitä heti halusin käyttää. Naisten pipoa. Sen lakin puolustukseksi sanottakoon, että hiano se on. Mutta sitten minun pitää vielä esitelläkin sitä vaivihkaa. Kysyms on pohjimmiltaan kaiketi jostain hei, katsokaa, minullakin on persoonallinen elämä -syndroomasta. Aika heikkoa.

Yhdestä oudosta tavastani olen sentään päässyt miltei irti. Pienempänä koin hirmuista tarvetta asetella kaikki esineet ja asiat esteettisesti tyylikkäästi. Tämä puolestaan pohjasi siihen, että esineilläkin oli omat tunne- ja älylliset elämänsä. Vanhempani varmasti ovat aikanaan käyneet itseään ja kasvatusmetodejaan läpi muutamat kerrat. Olen minä ollut aika hankala tapaus. Onneksi tuo on siis taakse jäänyttä sekoilua - tässä elämänvaiheessa se voisi olla jo haitallista kaikilla tavoin. Pelottava ajatuskin.

En kerro teille enempää, mutta kerron sen, etten sentään runkkaa päiväkodin lähipusikoissa lihapullia ajatellen. En ihan oikeasti. Uskoisitte nyt.

Massi

Ps. Kiitos Vilmalle tästä haasteesta.

Lamassi yksityisesti kuiskaa henkilölle miyo_: sulle voin vielä kertoa, että puhun kissalleni. Uskon, et muutki puhuu, mutta mä puhun simmottis typerästi kimittäen. Se ei todellakaan kuulosta miehiseltä, hirmuisen järkevältä eikä vähääkään siltä, että kissa sais siitä ees mitään selvää ;>