Ne, jotka saivat osakseen yksinäisyyden ja kylmyyden, saivat harteilleen taakoista raskaimman. Tuo tyttö, näkymätön tyttö oli kuin ruumiillistuma kaikille kärsimyksille. Hän kantoi yksin koko taakkaa, niin painavaa, että se sai selänkin taipumaan kumaraan. Silti kukaan ei tarjonnut auttavaa kättään, miksei? //
// Tyttö, tuiki tavallinen tallaaja ja porukan suurisuinen vitsiniekka lampsi pitkin käytäviä itsetietoinen ilme kasvoillaan. Elämä oli turvallista ja tuttua, aina joku hännysteli perässä. Eipähän tarvinnut olla yksinään. Tällä kertaa mukana roikkui ihminen, joka oli oikeastaan melko tylsää seuraa. Ei sen kanssa voinut jutella mistään, ärsyttävältäkin vaikutti. Yhä useammin tyttö oli huomannut toivovansa, että voisi edes hetkeksi jättää tutut naamat taakseen. Mutta minne hän sitten menisi? Lyöttäytyisi toiseen samanlaiseen porukkaan? Se ei johtaisi yhtään mihinkään. Koko kuvio tuntui noidankehältä, loputtomalta sahanpurun makuiselta puurolta jota oli pakko niellä päivästä toiseen. Olivatko kaikki tosiaankin yhtä pinnallisia, kyllästyttäviä ihmisiä?
Ei, tyttö ei voinut väittää olevansa onnellinen, vaikka kaikki merkit siihen kenties päällepäin viittasivatkin. Jotakin puuttui, mutta mitä ihmettä se mahtoi olla? Oliko turhamaisuus häivyttänyt näkymättömiin sen aijemman, elämäänsä tyytyväisen tytön? Oliko sellaista koskaan ollutkaan? //
//Koulun lähellä sijaitseva metsä oli hiljainen, kuten aina. Se oli kiellettyä aluetta, jota vartioitiin todella tarkkaan. Täytyi olla näkymätön päästäkseen opettajien ohitse. Istuessaan suurella, harmaalla kivellä Aave ajatteli huomaamattomuudessa olevan sittenkin jotain hyvää. Hän saattoi aina paeta, kun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
tyttö ei ollut näkymätön, mutta hän oli ovela. Harhauttamalla saattoi onnistua missä vain, jopa koulun alueelta livahtamisessa. Ei se ollut niin vaikeaa, kuin hän oli aluksi luullut. Pihalla valvovat opettajat tuntuivat automaattisesti olettavan, ettei kukaan uskaltaisi koettaa onneaan. Mutta hän tarvitsi omaa aikaa, edes hetken. Hän tiesi metsän olevan ainoa paikka, jossa sitä oli tarjolla.
Askeleet johtivat automaattisesti kohti metsän syvintä ja synkintä ydintä. Yhä pidemmälle, pidemmälle.
Aave kuuli jonkun lähestyvän. Hän itse istui hievahtamatta aloillaan, näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mitä tuo toinen oli tullut hakemaan? Kuka tämä ylipäätään oli? Pelko ja utelijaisuus risteilivät päässä sellaisella voimalla, että päähän melkein särki. Ennen kuin tyttö ehti päättää, oliko järkevämpää piiloutua vai pysytellä aloillaan, toinen oli jo liiankin lähellä. //
-- Aavetyttö, liian heiveröinen ja voimaton, liian yksin. Ympärillään vankka muuri, suojakilpi, joka huokui kylmää. Kaikki ne kärsimykset, kaikki se pelko ja tuska. Kuinka yksi ihminen, muutama sana ja kosketus pystyivät murtamaan tuon kaiken?
Loppujenlopuksi siihen ei enempää edes tarvita, kenellä tahansa on mahdollisuus tehdä näkymättömästä näkyvä.--
Ystävyys ei kuole milloinkaan