IRC-Galleria

Istun tässä.

Omassa vihreässä roskalavalta dyykatussa työtuolissa.
Eikä tuoli enää narise, Tero kävi sen öljyämässä.
Ja se on aika hassua, ettei se enää narise- narinaan kun olin jo tottunut.
Olin tottunut istumaan vähän vinossa. Niin kuin lapset joskus tekevät.
Istuvat siinä vinossa ihan noin vain, kärpässienen päällä.

Eikä kukaan kyseenalaista sitä.
Onko maailma vinossa vai olenko minä vinossa.

En osaa piirtää suoraa viivaa.
Se mutkittelee niin kuin elämä.
Usein peukalon kohdalle tulee puolikaari, kyllä te sen tiedätte.
Jos olette yrittäneet piirttää suoraa viivaa.

Sydän kädessä kuljen katuja.
Pysähdyn hetkeksi ja unohdan minne olen menossa.
Sillä sinä varmasti olet kiinnostava.

Minussa ei ole mitään kiinnostavaa.
Yritin miettiä, mikä minussa olisi ainutlaatuista. En keksinyt.
Ympärillä samanlaisia ihmisiä. Samanlaisia asioita. Viivoja- ei niin suoria sielläkään.

Ja kaikki tämä on tavallaan kamalan surullista.
Ja toisaalta turvallista.
Toisaalta kaunista.
Kaikkialla pieniä pisteitä, pisteistä muodostuu kuvia.
Kuvista muodostuu paloja elämästä.

Ja minä kuljen edelleen.
Talvi vaihtuu kevääksi.

Sydän kädessäni.
Maailma on punainen. Verenpunainen. Rakkaudenpunainen.
Ja sitten maailma on myös sininen. Hohtava sininen. Kylmä sininen.
Jota ilman tuli polttaa itsensä.

Ja kuka sinä sitten olet.
Ja milloin lähdet.
Olemmeko lähellä vai kaukana.


Ja minä kysyn miksi maailman täytyy olla tällainen?

Hetken tunsin itseni tänään kauniiksi. Olin osa maailmankaikkkeuden jatkuvaa liikettä, olin musiikki, olin kaikki.
Ihan yksinäni ajatusteni kanssa.
Kasvoin hiukan taas.
Kohti aurinkoa.

Ja ehkä kaiken kuuluukin olla juuri näin.