IRC-Galleria

Älä lue tätä.

Hei, nyt loppu.

Hei et lue :----D nyt klikkaat tohon etusivulle.

Jumalauta D: haistas jo, pakko olla parempaaki tekemistä

Kehotan sua kääntymään takas ko vielä voit

Etkö?

Joko?

No, vittu...

The game!

Ville avasi silmänsä.
Jätän päähenkilömme kuvailun sinun mielikuvituksesi huoleksi, sillä ah-niin-usein kuvittelemme joka tapauksessa roolihahmot täysin erilaisiksi kuin kirjailija on heidät kuvannut. Kun muodostat oman, persoonallisen käsityksesi hänestä, käytä silti eräänlaisia ”ohjenuoria”: niihin kuuluvat se, että Villellä on varsin maittava kaljamaha, hänellä on silmälasit ja hän kuvittelee olevansa hyvinkin sivistynyt ja intellektuelli.
Palatkaamme takaisin tarinaan. Ville siis avasi silmänsä.
Kesti hetken totuttautua ajatukseen, että hän makasikin omalla sängyllään tuhannen punapäisen neitsyen kanssa kuhertelemisen sijaan. Selviydyttyään karvaasta pettymyksestään hän nousi ylös, puki sukat jalkaansa ja käveli huoneen päähän alushoususillaan. Hänen vessansa ovessa luki: ”Tämä on elämäsi onnekkain päivä”. Hän jätti kyltin huomiotta nähtyään sen jo niin monena aamuna ennenkin, ja avasi haukotellen oven.
- ” Iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiik!”, kuului naisen kirkaisu, ja Ville hätkähti taaksepäin epätodellisuuden ja yllätyksen iskiessä hänen kasvoihinsa yhtä aikaa raikkaan (”raikkaan?”, Ville kysyi hiljaa itseltään, ”tämähän on vessani”) ulko-ilman kanssa. Ville tunsi sydämensä nousevan kurkkuunsa asti järkytyksen viiltäessä koko hänen tähän asti tuntemansa maailman kahtia.

Villen vessa oli ollut vaatimaton, mutta varsin tärkeä hänelle. Itse asiassa hän vietti tuossa privaattiasioiden mekassaan niin paljon aikaa, että jossain vaiheessa oli tuntunut täysin järkevältä ja - mikä tärkeintä - ehdottomalta raahata sinne televisio, Playstation sekä pienikokoinen Coca-Cola-jääkaappi. Hänen ex-tyttöystävä oli kommentoinut asiaa vain huudahtamalla ”hyvä Jeesus, täälläkö sinä asut!” joka kerran kun oli yllättänyt hänet vessasta (Ville ei koskaan lukinnut oveaan), vaikkakin, Ville huomautti yhtenään, vessasta ei löytynyt yhtä ainoatakaan uskonnollista reliikkiä, reliefiä, ikonia tai maalausta. Puhumattakaan sitten Vapahtajasta itsestään. Se mieshän olisi haissut kuin, niin no, ruumis.

Tästä syystä epätoivon ja sanoinkuvaamattoman järkytyksen yhdistelmä iski häneen kuin vessaharja (tajuatteko vitsin?), kun rakkaan oleskelutilansa ja likaisen pönttönsä sijaan oven takana ei ollutkaan enää mitään. Tai no, siis, melkein ei mitään.
Hän tuijotti suoraan ulos ihmistäyteiselle kadulle, joka oli kuin myrskyn jäljiltä. Pakokauhu näytti vallanneen suurimman osan näistä ihmisistä, kun taas jotkut vain seisoivat paikoillaan ja pällistelivät ympärilleen tai – mikä pahinta, Ville huomasi, tuijottivat suoraan häntä kohti. Kaikenlaiset erityyppiset eläimet juoksentelivat ihmisten seassa, ikään kuin eläintarhan vahtimestari olisi nukahtanut elämänsä kohtalokkaimpana päivänä. Eläimet oravista elefantteihin, alligaattoreista muurahaisiin ja strutseista gepardeihin telmivät sekaisesti ympäri katuja. Leijonat kisailivat keskenään mylvien ja huitoen suurilla kynsillään, seeprat huitoivat hurjasti kavioillaan ja pienen pienet ihmiset yrittivät varoa tätä hampaitten, kynsien, kärsien ja häntien pyörremyrskyä.

Kaikkein eniten Villeä kuitenkin kosketti hänen vessansa paikalle ilmestynyt tyhjä tila. Vesiputket ja voimajohdot törröttivät alueella, jossa vielä eilen illalla oli ollut puolet Villen korttelista. Maailma näytti olevan sekaisin: jättiläismäiset, epäselvät hahmot liikkuivat kaukaisuudessa, taivaalta satoi jonkinlaista limaista möhnää pieninä klöntteinä, sekä kaiken lisäksi (”ja onneksi”, Ville huomasi ajatelleensa) kaikki oli tiheän sumun peitossa. Ei tosin tarpeeksi tiheän, jotta se olisi estänyt kadulla tallaavien ihmisten huomaavan hänen aamuisen, puolialastoman olomuotonsa.
- ”Iiiiiiiiiiiiiiiiiik!”, kirkui nainen uudestaan tuolla karmealla, alkukantaisella äänellään, tuijottaen järkyttyneenä Villeä. Häntä tuntui vaivaavan päähenkilömme vaatetuksen tila (tai kenties kaljamahan koko) paljon enemmän kuin hänen ympärillään hääräävä sekasorto.
Pikaisten silmäysten jälkeen Villen järkyttyneet aivot alkoivat käsittää ympäristön äkillisen yllättävyyden, ja hän sulki oven. Tämän jälkeen hän ryntäsi puhelimelleen, näppäili numeron ja odotti kylmä hiki valuen kuumeisesti naapurinsa vastaavan.

- ”Häh?”, vastasi unelias ääni luurin toisesta päästä.
- ”Jaakko, miksi puolet korttelistamme on revitty irti?”, Ville sönkötti järkyttyneenä.
Hetken tauko.
- ”...häh?”
- ”Ihan totta, avaapa vessasi ovi!”, Ville huusi.
- "No en vitussa! En oo käyttäny sitä sen putkisto-sekamelskan jälkeen.”, Jaakko sanoi.
- ”Sinulla ei ole enää vessaa!”
- ”Häh?”

Puhelimen toisesta päästä kuului rapinaa, oven aukaisusta muodostuva ääni, naisen kirkaisu, hetken hiljaisuus, oven sulkemisesta muodostuva ääni ja rapinaa.

- ”Minne nää oot vieny mun vessan”?, Jaakko kysyi pöllämystyneellä äänellä.
- ”Ei, en minä! Koko korttelistamme puuttuu toinen puoli!”, Ville selitti ja alkoi jossain tajuntansa takamailla hahmottaa juuri sanomansa asian todenmukaisuuden.
- ”Mitä helevettiä…! Aukase telkkaris.”, sanoi Jaakko ja alkoi kuulostaa siltä, kuin hän olisi alkanut olemaan suurin piirtein samoilla linjoilla Villen kanssa.
- ”En voi, se oli vessassani.”
- ”…mitä?”
- ”Selitän myöhemmin, mitä siellä telkkarissa näkyy?”, Ville vaihtoi puheenaihetta äkisti.
- ”Tuu ite kattomaan, äkkiä!”, kuului kiihtynyt ääni luurin toisesta päästä, ja sen jälkeen linja meni kiinni. Ville saattoi vain toivoa, että Jaakko oli lyönyt hänelle luurin korvaan. Jossa tapauksessa hän tietysti antaisi mokomalle törkimykselle turpaan.

Vetäen kiireisesti housunsa jalkaan sekä paitansa päälle, Ville ryntäsi ovestaan porraskäytävään. Uusi järkytys iski hänen palleaansa kuin vihainen jalkapalloilija.
Porraskäytävä, joka ennen oli ollut kuin tylsyyden perikuva kaikessa harmaudessaan ja hehkulamppu-valoisuudessaan, oli muuttunut aivan sanoinkuvaamattomaksi surrealistisuuden myrskynsilmäksi.
Minne tahansa Ville katsoikin, hän ei voinut välttyä näkemästä satoja maalaustaiteen kliseitä. Ympäröivistä seinistä häntä tuijotti tusina paria silmämunia, shakkiruudut levittäytyivät horisonttiin asti, joka puolella oli ovia, jotka eivät johtaneet minnekään, tiimalasien hiekan äänekäs valuminen ja sulavien kellojen tikittäminen raivosivat Villen pään sisällä. Hän huomasi hypänneensä huojumaan jonkinlaisen leijuvan objektin päälle, jonka alla taas lepäsi odottava, naukuva tyhjyys. Hänen yläpuolellaan olivat nurinkuriset portaat, jotka johtivat suoraan seinään. Jaakon oven edessä hymyilivät valtavat huulet, jotka leijuivat ilmassa – noin kolmen metrin hypyn päässä. Suurehko kieli tunkeutui huulten välistä ja lipaisi niitä huulten ”huomatessa” Villen.
Ville ei koskaan ollut kertonut kenellekään olevansa rohkea. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ollut rohkea. Eikä häntä vain yksinkertaisesti huvittanut valehdella kenellekään.
Siksi lieneekin yhtä suuri yllätys sekä sinulle lukijana että minulle kertojana, että hän päätti hypätä kohti näitä odottavasti avautuvia huulia, ponnistaa jalallaan uuteen hyppyyn alahuulesta, tarttua Jaakon asunnon ovenkahvaan juuri kun huulet imaisivat hänen vasemman kenkänsä suoraan hänen jalastaan, ja jäädä roikkumaan siihen. Samalla ovi avautui ja avatessaan siirsi Villen roikkumaan ovenkahvasta tyhjän päälle.
Huulet näyttivät nyreiltä huomatessaan napanneensa pelkän kengän, ja näin ollen varanneensa myös melkoisia vatsavaivoja myöhemmäksi. Ne eivät näyttäneet pystyvän liikkumaan paikoiltaan minnekään. Ville tunsi pienoisen helpotuksentunteen, mutta ottaen huomioon sellaisen pikkuasian kuin hänen allaan olevan ikuisen tyhjyyden syöverin, hän päätti olla pyyhkimättä hikeä otsaltaan toisella kädellään. Ovenkahvassa roikkuminen alkoi hiljalleen särkeä hänen käsiään.

- ”Mitäs helvettiä täällä tapahtuu?”, kuului hämmästynyt ääni oven takaa.
- ”Vedä minut nyt saatana sisään täältä!”, Ville kirkui järkyttyneenä.
Jaakko kurkisti oven reunan takaa, huomasi yllätyksekseen Villen, ojensi tälle auttavan kätensä ja veti tämän sisään huulten odottaessa kärkkäästi. Ne nuolaisivat, ennen kuin Ville kerkesi tipahtaa. Sitä hän ei nimittäin tehnyt.

Ähisten Jaakko veti Villen peremmälle asuntoonsa. Ville päästi kädestä irti, sulki oven nopsaan ja jäi nojaamaan selällään sitä vasten, puuskuttaen. Tässä vaiheessa jumalatkin lienevät nauraneet hänelle, sillä ne rakastavat sattumuksia jotka tapahtuvat yhdelle ainoalle kuolevaiselle hyvin lyhyen ajan sisään. Villen päivän sattumukset eivät olleet lähelläkään loppuaan. Itse asiassa ne eivät olleet oikeastaan edes kunnolla alkaneet. Hänen hengityksensä tasautui suunnilleen samalla nopeudella kuin hänen silmänsä pyöristyivät, uuden epämiellyttävän yllätyksen paljastuessa hänelle. ”Tämä on jo liikaa”, hän ajatteli itsekseen, ja tuijotti hämmästyneenä ystävänsä uutta olomuotoa.
Jaakko tuijotti häntä hetken hämmentyneenä, katsoi sitten alaspäin ja pyrskähti ikään kuin olisi muistanut, mitä ihmettelemisen aihetta hänessä oikein oli.
- ”Ai sä katot näitä... joo, mä heräsin tänään tämmösenä. Koko maailma näyttäis tulleen hulluksi.”
Ville vapisi hiljaa.
- ”Si- si- si- sinulla on kaviot!”, hän sai kuitenkin änkytettyä. Jaakko näytti loukkaantuneelta.
- ”Niinku ne ois jotenki huonommat ku oikiat jalat, vai?”, hän sanoi yrmeänä.
Toden totta; Villen ystävälle oli viimeisen yön aikana kasvanut kaviot. Eikä siinä kaikki. Koko hänen alavartalonsa lantiosta alaspäin (joitain kliseitä jopa epätodellisten sattumien summien täytyy noudattaa. Niiden suureksi harmiksi.) oli muuttunut jonkintapaisen vuohen alaruumiiksi, karvoineen kaikkineen. Näky toi Villelle mieleen kreikan taruston satyyri-hahmot. Satyyrit tosin olivat suurimman osan ajasta pienempikokoisia kuin Jaakko, joka taas oli enemmänkin peikko-materiaalia. Kokonaisvaikutelma oli jokseenkin sekava.
- ”E- ei…”, Ville sönkötti, ”Ne on oikein… hienot…”, hän sanoi ja antoi mustan maailman nielaista itsensä.

Slipknot, Disturbed, Mew, In Flames, the Sounds, CMX, Tehosekoitin

olisko toinen vai kolmas vuosi peräkkäin, kun suomen PASKOIN festari saa parhaat esiintyjät? KAMOON!

Nii! Hankkikaaha vielä Porccarit, Portispäät, Blondit Punapäät ja vielä vaikkapa RADIOPÄÄTKI sinne. Jumalauta.

Kyllä, hyvät naiset ja herrat! Elämänne trilogia on vihdoin alkamassa! Päätepysäkissä teitä odottavat lapset, omakotitalo, lähiö, ehkä jopa jonkuntapainen kotieläin, mutta ei huolta - vaihtoehtoja on rajattomasti! Voit valita joko kissan, koiran tai miljoonia erityyppisiä kaloja, voit valita blondin, bruneten, punapään tai minkä tahansa lukemattomista värjätyistä hiustyypeistä! Kyllä, vaihtoehtoja on rajattomasti, ja sinä itse päätät kaikesta! Palveluntarjoajasi vain asettaa sinulle puitteet, joitten lomassa elää.

Lisämaksulla saat mahdollisuuden elää boheemina taiteilijana ilman rahaa mutta kera periaatteitten, joista et luopuisi edes äitisi hengen takia! Nyt sinulla on mahdollisuus myös olla erilainen, rikkoutunut muotti, oman tiensä kulkija! Ei hätää, mahdollisuudet ovat rajattomat. Voit olla muusikko, maalaaja, kuvanveistäjä tai mikä tahansa uskomattoman monilukuisista taiteilijatyypeistä - me asetamme sinulle puitteet, joitten lomasta valita!

Muista, jokainen elämä on samanlainen sekä samanarvoinen - mutta lisämaksulla voit olla samanlainen sekä samanarvoinen omintakeisella mausteella!

"...that without a doubt, nostalgia is the worst of experiences and human feelings."

PAA-PAA-PAA-PAA-PAAAAAA-PA-PA-PA
PAA-PAA-PAA-PAA-PAAAAAA-PA-PA-PA
PAA-PAA-PAA-PAA-PAAAAAA-PA-PA-PA
PAA-PAA-pAA-PAAAA - - - - -PAU!

:

---

D repesin TAAS yhtä paljon samalle jutulle ko viimeksi, ja viimeksiki laitoin GALTSUN PÄIVÄKIRJAAN ni pakko nytki.

U.S. ARMY
AWWW YEAAHH

your experience may differ

...and now I play the waiting game

:DDD

Myönnettäköön; olin hieman skeptinen luettuani ensimmäistä kertaa kuvauksen viisiosaisesta brittisarjasta, joka sijoittuu Big Brother-taloon sekä sen epäonniseen rooliin zombie-apokalypsin tapahtuessa.

Heti ensimmäisen jakson jälkeen olin tosin jo vallan hullaantunut. Tämä ylistys kauhutelevisiosarjoille (onko tuo edes oikea sana?) täyttää joka ikisen kriteerin ollakseen täydellinen zombie-elokuva - vaikkakin viisiosainen sellainen.

Toki myös kaikki tarpeettomat elementit ovat esillä, mutta esimerkiksi roolihahmojen joskus idioottimaiset päätökset - jotka ovat ah, niin tuttuja joka ikisestä maailman zombielokuvasta - perustellaan hyvin yksinkertaisesti sillä, että he ovat Big Brother-kilpailijoita.

Roolit ovat paria poikkeustapausta lukuunottamatta realistiset, verellä mässäillään turhaan verrattain harvoin, jopa ilahduttavat epäkuolleet (jotka tässä tapauksessa tosin tämän ajan muodin mukaan juoksevat) ovat - naurettavia piilolinssejä lukuunottamatta - uskottavia sekä tyylikkäitä. Vertauksia löytyy useita, ja koko setting on harvinaisen kaunista katsottavaa. Kliimaksi on hulppea, eikä sitä ole yliromantisoitu.

Aivan helvetin uskomaton visuaalikokemus, siis. Suosittelen.