IRC-Galleria

Oli tuiki tavallinen tiistaiaamupäivä ja olimme poikien kanssa kokoontuneet kotiini viikonlopun viettoon perinteisesti olutta ja tiskivettä nautiskellen.
Tomb Raiderin puhkikaluttu vhs pyöri jo ties kuinka monetta kertaa videonauhurissa kun yllättäen ovikello soi.
Kukaan ei ollut tilannut pitsaa eikä melutasommekaan mielestäni ollut ylittänyt sallittuja rajoja vielä tässä vaiheessa, joten olin aika ymmälläni.
Koska muiden sohvallani makoilevien henkilöiden seuraava vaihe olisi vähintääkin kooma, eikä kukaan näyttänyt edes kuulevan ovikelloa, jouduin tavoista poiketen itse mennä avaamaan.
Kurkistin ovisilmästä, mutta en nähnyt muutakuin pimeän rapun.
Viimeistään tässä vaiheessa olisi hälytyskellojen pitänyt soida, mutta koska myrkkymarjaseitikki oli jo alkanut vaikuttamaan vasempaan aivolohkooni, avasin oven ilman että suihkutin tavalliseen tapaan purkin offia postiluukusta.
Oven takana seisoi kaksi vaatekaappia mustiin pukeutuneena ja käskivät minua mukaansa.
Koska minulla ei ole tapana sanoa stun-gunille ja jätesäkille ei, suunnistin taas kohti uusia seikkailuja.
Heräsin hämärästä huoneesta tuoliin sidottuna.
Oli mahdoton sanoa olinko ollut tajukankaalla tunnin, päivän vai viikon, mutta orastavasta kusihädästä ja siitä faktasta etten ollut ilmeisesti kussut housuuni, päättelin että olin ollut tajuttomuudenpilvitarhassa maksimissaan puolituntia.
Luulin olevani yksin kunnes aloin kuulemaan tutun kuulosta muminaa jota piti jossain läheisyydessäni oleva tumma möykky.
Siristin silmiäni ja katseeni kohtasi tutun kierosilmän: Juhan, vanha tähtitieteilijä ystäväni!
Hän ei vastannut tervehdykseeni koska mitä ilmeisemmin suunnitteli spektaakkelimaista pakoesitystä johon liittyi maahisia ja silinterihattupäisiä hevosia, mutta koska minulla oli kiire, en voinut jättää pakoa tuon 2000-luvun Mac Gyverin harteille vaan kokeilin josko Houdinit onnistuisivat minultakin.
Onnekseni tuoli oli muovia, sitä vanhempaa Ikea-06 mallistoa, eikä minua ollut kovin tiukasti sidottu kreppipaperilla tuoliin kiinni.
Jo tunnin riuhtomisen jälkeen tuoli petti vahvan kreppipaperin edessä.
Pikaisella tunnustelulla havaitsin huoneen seinien olevan jonkin sortin tiilimurskaa ja Juhanin otsaa alustana käyttäen laskin hypotenuusat ja pentagrammit ja kerroin tuloksen kengän numerollani saaden selville että Juhanin paino olisi juuri passeli tekemään seinään Juhanin mentävän aukon.
Tartuin perinteisellä niskaperse-otteella ystävästäni, mutta jo kolmannen yrityksen jälkeen en enää osunutkaan seinään vaan Juhan lensi avonaisesta ikkunasta pihalle.
En voinut muuta kuin ihailla ystäväni rohkeutta reitin valinnassa, 17 kerros on jo aika korkea.
Itse käytin paloportaita.
Säilytyspaikkani oli lähellä vakkari-Alepaani, joten pelkotilassani (siis pelko siitä että pojat olisivat juoneet olueni poissaollessani) kirmasin olut-laarin kautta poistamassa mäyräkoiran ennen kotiin menoani.
Olohuoneessani ei ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta, mutta ennenkuin uskalsin korkata ensimmäisen oluen, kävin kirjoittamassa ulko-oveeni kissankokoisin kirjaimin "Olen muuttanut poijes"...