IRC-Galleria

Kaupunki velloi pakokaasun katkussa. Rönsyileväreunaiset, roikkuvat pilvet peittivät yötaivaan ravistellen maanpintaa kalskeutta hohkaavalla otteellaan. Maanalaisissa verkostoissa, siellä minne pilvien hyinen kosketus ei yltänyt, haisi kitkerästi kalalle, mädäntyneille ruuantähteille, ummehtuneelle ullakkokomerolle ja homehtuneille viherkasveille. Rotat vikisivät viestejä toisilleen ja niiden pienet viikset väpättivät pimeässä. Poika katsoi sormiaan, ei nähnyt mitään, mutta haistettuaan niitä tunsi nenässään tupakan lähtemättömän, syvälle kiinnijuurtuneen hajun. Kerrosta ylempänä kerjäläinen istui liimautuneena pikkuruisen koiransa kylkeen, väristen kylmästä ja auton kirkkaat valot sokaisivat eksyneen kulkukissan sekunnin murto-osaksi.
Tytöllä oli kermanvärinen hellemekko päällään, ja hän lauloi meren pauheeseen katoavalla hiljaisella äänellään hymniä, jonka oli pikkuruisena oppinut isoäidiltään. Hänen varpaansa liikkuivat hitaasti, mutta määrätietoisesti, ja niiden punaiseksi lakatut kynnet saivat jokaisen liikkeen näyttämään ruusuiselta tanssilta. Ilma oli kostea, ja tytön hiukset kihartuivat luonnostaan. Ylämaan aluskasvillisuuden tuuheuttamilla kukkuloilla oli häikäisevän aurinkoista, vaikka loppulokakuun päivä alkoikin jo menettää otettaan ja väistyä harmanevan illan tieltä. Aallot löivät alhaalla syvyyksissä rantakallioihin ja tyttö kuuli niiden valtavan voiman ja periksiantamattomuuden, muttei uskaltanut vilkaista kielekkeen ylitse vaahtoisten kuohujen kehystämään, turkoosiin sinisenä kimmaltavaan vesimassaan. Hän pelkäsi. Ja hänen pelkonsa oli todellista.

Tänään...

...kaadoin vettä lattialle keittiössä, eteisessä ja kylppärissä.
...odotin isääni 6 tuntia kävelylle.
...hylkäsin ensimmäisen perhetarjouksen.
...sain neljän tunnin sudokun pohtimisen jälkeen paikoilleen yhden vitosen.
...katsoin perinteisesti isäni kanssa syksyn ensimmäisen Kotikadun.
...harmistuin liukuviin iltavapaisiin.
...tungin ruiskulla napakorua varten tehdystä toisesta reijästä sisään puhdistusnestettä, ja nauroin kun se tuli kaaressa toisesta ulos.
...vastailin kummallisiin kysymyksiin.
...tein sopimuksen.

Tasainen iiiiiiiiiiiiih-narsk-iiiiiiiiih sitten raps raps raps...ja kello oli puoli yksitoista. Kissa katseli pää kallellaan ikkunan takana heiluvia miehen käsivarsia. Teeskentelin kuollutta ainakin vartin ennenkun uskalsin hypätä sängystä ylös ja kiitää turvaan kylppäriin. Suihkun jälkeen menin keittiöön aamiaiselle, ja eikös tämä käheä-ääninen, kroonisesta tupakkayskästä kärsivä viisikymppinen remonttimiehen retjake ollutkin siirtynyt keittiön ikkunan taakse suorittamaan rappaustaan. Asettelin leivälle voin, juuston ja tomaatin tarkan valvonnan alaisena ja siirryin oman huoneeni puolelle lämpimän leipälautasen kanssa, eikä aikaakaan kun mies oli palannut vanhalle paikalleen ja pesi ikkunaani ulkopuolelta. Ilmeisesti hän viihtyi seurassani, vaikka samaa en voi sanoa hänen seuransa miellyttävyydestä.

Täällä on hiljaista. En kuule mitään, sano kovempaa, toista, huuda!
"Jokaikisenä päivänä rakastan sinua vielä edellistäkin enemmän!"

Upea viikonloppu. Aurinko nousi purppuranpunaiselta taivaalta, ja sen laskua en edes huomannut, niin keskittynyt olin.
Huurteinen, houreinen ja palavan kuuma. Sellainen olo tuli kun sairastuin vakavasti. Siis ei sillä tavalla kuin syöpään tai verenpainetautiin sairastuttaessa vaan esimerkiksi yleiseen tautiin nimeltä kuume. Lihakset olivat hervottomat ja kehon valtasi henkinen ja fyysinen väsymys. Nenäkin oli tukossa. Äiti pyykkäsi kasan kangasnenäliinoja, mutta unohti silittää ne.
Istuin siellä kaikkien roskasäkkien ja reppujen ja laukkujen ja koteloiden keskellä ja mietin että kyllä se olisi kiva jos meilläkin olisi iso limusiini. Sitten valo vaihtui punaiseksi ja päätinkin että minun teki enimmäkseen mieli mustaviinimarjamehua.
Kaikki oli hassua, mutta arkaa ja hiljaista. Nauroin Sobulille ja katsoin sotasarjaa, johon jäin välittömättömästi koukkuun. Todennäköisesti tosin kykenen irroittautumaan koukusta siinä vaiheessa kun ensimmäinen sotakohtaus saadaan aikaiseksi tuoda ensi-iltaan. Niitä ei koskaan esitetä tarpeeksi tyylillä.
Helmeilevät vesipisarat liukuivat auton tuulilasilla ilmavirran piiskatessa niitä matkoihinsa ja roskienkeräyspaikalla oli muutama auto. Lavat olivat likaisia ja täysinäisiä ja liikennettä risteili sinne tänne. Huoltoasemalla oli autiota. Me olimme kaksin. Suklaapaperi leijaili rapisten alas auton kumiselle jalkamatolle.
Hetki on lyhyt, elämä pitkä. Olin ihan hiljaa siinä sylissä ja itkin.
Kaikkialla oli niin paljon ruokaa että mietin niillä ruokittavan vaikka koko maailman aliravitut, heikot ja nälkäiset lapset. Ja myös ne yli-ravitut, läskiä pursuavat, kävelevät hampurilaismainokset.
Oli jo hämärää ja ihmisillä oli silmät ja korvat ja katukivillä myös ja katsoin kauhistuneena rautatieaseman tornin kelloa kun se oli jo melkein kahtakymmentä yli.

Hulvattominta hupia ja maukkainta makeaa: riidellä vihaisena ja nauraa vedet silmissä samaan aikaan.
Oudointa ounastelua ja pätevimpiä päätöksiä: hoiperrella kauppaan kuumeisena äidin painostamana vaikka on niin heikko että jalat eivät tahdo kantaa.
Kuuminta kummallista ja ihmeellisintä ihmettelyä: syödä lämmintä spagettiruokaa maistamatta tai haistamatta mitään.
Raastavinta rasittavaa ja jämerintä jännittävää: säikähtää herättyään syvästä unesta ensin tekstariin ja sitten tietokoneen ääniin.
Päivän koskaan-ennen-maistamaton-elintarvike: jogurttimustaherukat; liian makeita.

On se niin ihanaa herätä hurinaan, joka muistuttaa ikivanhaa autonrämää. On se niin ihanaa avata uniset silmät ja huomata tuijottavansa suoraan reippaasti yli viisikymppisen virnuilevan remonttimiehen silmiin. On se niin ihanaa että joillekin maksetaan palkkaa siitä, että ne nousevat neljännen kerroksen tasalle seinättömässä kopperossaan ja urkkivat ikkunoista nuoria tyttöjä. Lisäksi tämä rasittava laite tukkii koko porttikongin niin, että pyörällä on mahdotonta päästä ulos pihalta.

mission accomplished.

Meluisaa, saasteista, likaista.
Räjähdän tomuksi taivaalle.
Ratkaisu. Haluan, tahdon, pystyn.
Missä kaikki ovat?
Paikalla, mutta hiljaa.
Kasvot toiseen suuntaan.
Kääntävät selän.
Parhaista parhain.
Turhaa, haittaavaa, ärsyttävää.
Kävelen pois.
Uuteen aamuun.

Olen ihan sekaisin... onnesta..? väsymyksestä..? itsetietoisuudesta..? En tiedä. Tänään oli pitkästä aikaa sellainen olo, että oikeasti elän tällä planeetalla. Tai elän ylipäänsä, jossain. Ehkä vain mielikuvitusmaailmassa, mutta silti. Ensin heräsin niin, että tunsin todella levänneeni ja nukkuneeni tarpeeksi. Aamusuihkukaan ei tuntunut yhtä vastenmieliseltä kuin yleensä. Tanssahtelin ja lauleskelin niin kovaa, että naapurit joutuivat varmasti käyttämään korvatulppia. Sitten nauroin...pudistelin päätäni, nauroin ja olin onnellinen. Isä sai vedet suihkusta päälleen. Housujen etumus jokseenkin märkä. Sellaista sattuu. Siispä katselin Arcieta ja kumppaneita dvd:ltä. Myöhemmin kävelin kaupungilla tietäen näyttäväni hyvältä. Erittäin itsekeskeistä ajattelua, mutta se selvästi kohottaa itsetuntoa. Minulle ostettiin helmeilevän sininen auto, jonka rekisterinumero on ILY-411. Varokaa mummot, lapsenlapset ja kulkukoirat, täältä tullaan! Sitten matkustin metrolla ja junalla tapaamaan tätini perhettä ja heidän koiraansa. Etenkin koiraa, tai ainakin se oli toistuvasti huomion keskipisteenä. Kävelin kotiin asemalta hymyillen jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle (ja sain samalla lähemmäs kymmenen juopunutta ihmistä letkauttamaan minulle jotain, mutta en välittänyt, jatkoin vain hymyilemistä). Yöllä täyttelin vielä työhakemuksia. Ja aivot käyvät edelleen ylikierroksilla, eikä väsymyksestä ole tietoakaan, vaikka järki käskisi jo mennä nukkumaan. Tyypillistä. Huomenna on perjantai ja santislaiset pääsevät iltavapaalle 19 reikä reikä. <3 Jalkapohjani luo nahkaansa. Se on vähemmän kaunista katseltavaa. Joskus toivoisin, ettei jalkani olisi osa minua.

Virtaviivaisen kissani etukäpälät. Just näin. Kaupungissa on ollut hiljaista ja yksinäistä. Suorastaan orpoa. Olen laiskotellut oikein kunnolla. Ei se mitään, kaikella on syynsä. Tänään olin auto-ostoksilla. Mamma betalar. <3 mamit. Eilen ja tänään vierailin sotilasalueella. Paljon samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneita klooneja, kamalia lätsiä, kaljuja päitä. Voi luoja. Vierautta, tuttuutta. 22kk. Mahtavaa.