IRC-Galleria

Elämä muuttuu, Anna muuttaa. Imatralle.
Kyseessä on vain väliaikaisratkaisu, se tosin on Markosta kiinni, ilman Markoa en palaa Helsinkiin, vaikka haluankin palata mahdollisimman pian, koska rakastan tätä kaupunkia. Mutta rakastan miestäni enemmän.

Pelottaa kamalasti muuttaa vieraalle paikkakunnalle, en kuitenkaan niin hirveän paljon sieltä ihmisiä tunne. Toivon kovasti, että hyvä ystäväni Sanna pääsee amk:hon Imatralle, mihin on hakenutkin, paperialalle, niin sitten ei olis ainakaan yksinäistä kummallakaan. Toivon, toivon, toivon. Siis eihän mulla sinänsä tuu yksinäistä olemaan, kun asutaan Markon kans saman katon alla ja nähdään kokoajan toisiamme, mutta onhan se nyt ihan eri asia, että on naispuolisia ystäviä. Oon alkanu arvostaa naisia ystävinä tosi paljon, kun ennen mulla tuntui olevan paljon enemmän miehiä kavereina, mutta aina oli jotenkin oudon yksinäinen olo. Sit hankin tietoisesti lisää naispuolisia kavereita, ja nyt tunnen oloni paljon paremmaksi. Oon minäkin outo, "isken" tietoisesti kavereita itelleni :D Jos nyt niin voi sanoa. Ja miksei vois.

Ärsyttää, kun puran pelon aiheuttamaa pahaa oloani Markoon, kiukuttelen pikkuasioista, ja oon vaikea (siis, vielä normaalia vaikeampi), vaikka oon kyllä kertonut, miksi kiukkuan nyt ihmeen paljon, mutta kun en haluais tehdä sitä. Ihailen Markoa, kun se kestää niin hyvin minua :)
Imatra ei oo mun unelma-asuinpaikkakunta, ei ollenkaan. Oon aina sanonut, etten ikinä muuttaisi sinne. Mutta muutan vaikka takaisin Ivaloon, jos se tarkoittaa asumista saman katon alla Markon kanssa. Koska siellä on koti, missä sydänkin, ja mun sydän on Markolla.

Siksi muutan syyskuun eka päivä uuteen paikkaan, ja meen opiskelemaan, maksulliseen Joutsenon opistoon yliopistolinjalle psykologiaa ja filosofiaa, suoritan approbaturin ja cum lauden. Siltäkin kannalta tää pieni asumisjärjestely tekee hyvää mulle, voin keskittyä vain opiskeluun, eikä tarvii käydä töissä. Helsingissä kaikki on niin kallista, etten pärjäis ilman töissäkäyntiä, en vois keskittyä opiskeluun. Oon todella huomannut sen avoimessa yliopistossa, en jaksa lukea ollenkaan tenttikirjoja töiden jälkeen...

Marko, miten sä jaksatkin aina ymmärtää ja rakastaa tämmöstä yliherkkää drama queenia? :)

Listaa kymmenen laulua, joista tällä hetkellä pidät. Genrellä ja sanoilla ei ole väliä, eikä haittaa vaikka laulu ei edes olisi mitenkään hyvä. kunhan itse nautit siitä. Kopioi nämä ohjeet omaan päiväkirjaasi/blogiisi/journaliisi niiden kymmenen laulun kanssa. Nakita sitten seuraavat seitsemän henkilöä nähdäksesi mitä he kuuntelevat.

1. Kate Bush - King of The Mountain
2. Morrissey - Come Back to Camden
3. PJ Harvey - Rid of Me
4. Kate Bush - Hounds of Love
5. Audioslave - Be Yourself
6. In Flames - Come Clarity
7. Metallica - Nothing Else Matters
8. Morrissey - I Have Forgiven Jesus
9. In Flames - Reflect the Storm
10. Lou Reed - Perfect Day

Miksi?
Minkä takia minulle on elämäni alusta lähtien sanottu, että "Sinusta voi tulla ihan mitä tahansa" ja "Sinussa on paljon lahjakkuutta, pystyt melkein mihin vain"? Se on aina vain aiheuttanut ylimääräistä ahdistusta, ja kauheita suorituspaineita, jotka onnistuu lamaannuttamaankin mut joskus totaalisesti. En mä ole niin hyvä. Sitä on vaan niin vaikea antaa anteeksi itselleen, kun toiset pitävät minua parempana kuin mitä todellisuudessa olenkaan. Liika kehuminen tekee mut vain vihaiseksi, koska minulle valehdellaan. Haluan rehellistä kritiikkiä, oikein murskakritiikkiä välillä! Murskasta kun pystyy rakentamaan jotain uutta ja aidosti hyvää, murskan kautta pystyy jopa kehittymään.

Mä mokailen jatkuvasti. Pienet mokat on vain piristäviä, mutta otan tosi raskaasti sen, jos pilaan ne mahdollisuudet, jotka aidosti haluaisin käyttää. Dramaattisena ihmisenä uskon vakaasti pienestäkin tärkeän asian pieleen menemisestä lyhyen mutta tuskallisen hetken verran, ettei mulla ole tulevaisuutta, kun en vielä näiden 19 vuoden aikana ole saanut saavutettua maallista menestystä.

Mutta miksi?
Miksen kelpaa itsellenikään erittäin epätäydellisenä? Miksi on niin vaikeaa rakastaa itseään? Miksen voi pitää itseäni arvokkaana, vaikka miten törmäilen seiniin ja kompastelen sanoihini ja kerron huonoja vitsejä, joita muut ei ymmärrä? Ei sitä itse voi oppiakaan, tarvitaan ihmispeili, joka peilaa minulle minun hyviä ja huonoja puolia. Ja hei hetkinen - minullahan on sellainen!
Ja aivan paras laatuaan!
Kun teen jotain hölmöä, tai kiukuttelen pienistä asioista, "ihmispeilini" pitää sitä vain söpönä, ja ajattelee minun olevan aivan erityinen. Täydellinen vikoineni, eli viallisen täydellinen. Se suuttuu jos puhun pahaa itsestäni. Se uskoo minuun aina, vaikken onnistukaan mitään konkreettista saavuttamaan. Ja kohta minäkin hymyilen, eikä olo tunnukaan pahalta.

Siis miksi?
Miksi dramatisoin ja valitan omien saavutusteni puutetta? Miten muka voisin olla häviäjä tässä elämän raa´assa ja kylmässä pelissä, kun minulla on aarteista suurin ja ihanin -
rakas poikaystäväni, pian avomieheni <3
Melkein hävettää olla näin mahdottoman vaikea, mutta vain melkein :)

Taas meni yksi vuosi, elämäni lyhyin ja tapahtumarikkain.
Löysin kodin isosta kaupungista, löysin ihania ihmisiä, löysin kivan työpaikan ja vanhan poikaystäväni takaisin. Nyt on kaikki melkein täydellisesti, ihan alkaa jo pelottaa, kun menee liian hyvin, eikä täydellisyyttä ole olemassa, elämän täytyy olla liikkuvaista.
Menin sitten mokaamaan pääsykokeissa, ettei tulisi meneen liian hyvin, etten vaan pääsis opiskelemaan vieläkään, vaan kituuttelisin töissä. Ehkä en vaan halua erota työkavereistani, jotka on niin suuria persoonia, kaiken kokoisia ja ikäisiä ja muotoisia ja värisiä.
Täydellisyydestä ei tosin oo pelkoakaan ainakaan ennen syksyä, eli ainakaan ennen kuin rakas muuttaa tänne mun luo, asuntoon, jota en itseasiassa enää edes kutsu omaksi kodikseni, vaan meidän kodiksi. Inhottavaa lässytystä, eikö vain? Mutta siirappi maistuu joskus niin hyvältä. Namnam, mumsmums. Markolla on oma hammasharja täällä, ja oma avain tänne. Me tarvitaan isompi sänky.

Tyhmää kirjottaa tälleen huonona päivänä, kun vituttaa niin, ettei jaksa edes puhua, saati sitten kirjoittaa. Sosionomipääsykokeissa on kyllä tosi kiva käydä, sinne hakee vain niin huipputyypit, pääsykokeissa on tosi kivaa kun on sellaista seuraa. Se tosin menee aina sen saman kaavan mukaan, että kukaan ei oikeen puhu kenellekään mitään ennen ryhmäkeskustelua, jolloin on pakko puhua. Sen jälkeen kaikki rentoutuu, ja alkaa jutella toisilleen muistakin asioista. Me käytiin keskusteluryhmän kanssa sitten syömässäkin jossain Panini-paikassa Manskulla.
Viime vuonna Lappeenrannassa hengailin koko päivän lähinnä kaikista vanhimman hakijan kanssa (mä olin ilmeisesti kaikista nuorin, 18v silloin) joka oli mua melkein puolet vanhempi, imatralainen, ja ainoa mun lisäksi meistä hakijoista, joka poltti tupakkaa ;)
Ja mähän tunnun muutenkin viihtyvän nykyisin n.10 vuotta mua vanhempien ihmisten kanssa :) Yhtäkkiä huomaa, että suurin osa ystävistä on lähempänä kolmeekymppiä, ja siitä mä olen niin kateellinen. Mikään ei oo niin rasittavaa kuin olla näin nuori. Niin monesti minut vain ohitetaan olankohautuksella, "sinä oot vasta niin nuori, niin et vielä tiedäkään..."
Ja ah, tätä nuoruuden angstia, meneekö se koskaan ohi...Pakostakin menee. Someday.

Lähden leffaan nyt, siellä ei tarvii puhuakaan mitään... :)

Jos luet tätä.. Jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjoita kommentti, jossa on muisto sinusta ja minusta, vaikka emme edes puhuis usein. Se voi olla ihan mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan sinusta.

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Kun tapahtuu jotain ikävää (ratikka/bussi lähtee suoraan nenäni edestä, liikennevalot muuttuvat punaisiksi juuri kun pääsen suojatielle asti, kengästäni irtoaa korko kesken työmatkan tms.), hymyilen loppupäivän hyvin valoisasti ja tunnen itseni onnelliseksi.

2. Ollessani töissä muutun kleptomaaniksi. Laukkuuni on eksynyt muutamia pyykkipusseja, mikrokuituliinoja, lukemattomia kumihanskoja, wc:n raikastin, käsihuuhdetta.....

3. Aina kun luulen keksineeni jonkin vähänkin syvällisen lauseen/minulle on tapahtunut jotain, jota luulen mielenkiintoiseksi (esim. vastaantuleva tuntematon ihminen on kehoittanut minua olemaan onnellinen että olen olemassa, mitä muuten tapahtuu oikeasti ihmeen usein) tms., minun on pakko ilmoittaa siitä tekstiviestitse mahdollisimman monille ihmisille. Jos joku sitten yrittää soittaa minulle, en vastaa puhelimeen, koska en jaksa puhua.

4. Aina kun kukaan ei näe, teen naamalihasliikkeitä.

5. Siivoan oikeasti melkein puolialasti, ja tuuletusikkunat auki, tosin siihen on järkevä selitys: siivotessa tulee ihan mielettömän kuuma ja hiki, ja koetan tehdä siitä mahdollisimman vähän tuskallista.


Haastetut: marayax, Lem-Lux, vaaksu, Thann, ^Painkiller^

Tulin perjantai-iltana Ivaloon, olin hetken melko innoissani ja viihdyin, tuntui tosi kivalta olla täällä ekaa kertaa 4 kuukauteen, mutta tänään on jo alkanut taas ahdistaa. Haluan äkkiä pois täältä, heti! Huomenna illalla pääsenkin, huh, pelastus. Ainakin tulin varmistaneeksi, ettei täällä ole mitään, mitä ikävöidä, paitsi lumi ja luonto <3 Ja muutama ihminen, mutta eiköhän niitä ihmisiä löydy muualtakin. Paremmin ja helpommin. En ole kunnon ivalolainen, kaipaan Helsinkiä :( Olen huomattavasti onnistunut rakentamaan elämän sinne, tuntuu tyhmältä olla täällä tyhjyyden keskellä käymässä :( Toivottavasti voin mahdollisimman pitkään välttää uusintakäyntiä!

Heräsin juuri äsken 3kk kestäneestä unesta.
Kun muutin Ivalosta Helsinkiin, otin kaiken omaisuuteni mukaan. Vain yhden asian unohdin - itseni. Mutta tulin juuri tänne uuteen kotiin, 1000km oli vaan aika pitkä matka kävellä.