IRC-Galleria

En keksi parempaakaan tekemistä, joten postaan huvikseni rakenteilla olevan novellini ensimmäisen osan tänne.

I


Heräsin yksin käytävässä. Ehkä herääminen on hieman hutera sana kuvaamaan tilannetta, sillä olisin voinut vannoa, ettei minun tarvinnut nousta, vaan olin jo valmiiksi jaloillani. Ainakin näin päättelin takanani olevasta seinästä, joka oli ainakin kolmenkymmenen sentin päässä selästäni. Jos en olisi ollut seisaallani, olisin joutunut siihen loppupäätelmään, että leijuin. Kummallisesta tilanteesta huolimatta katsoin ensin mainitun todennäköisemmäksi.
Käytävä, jossa heräsin, oli harmaa sekä väriltään että olemukseltaan. Sekä oikealla että vasemmalla oli symmetrinen ovien asetelma lukuun ottamatta vieressäni vasemmalla ollutta ovea vastapäistä seinää, jota koristikin oven sijasta kirjahylly. Sanoin koristi, sillä rumiin ja harmaisiin seiniin sekä yhtä lailla rumiin ja harmaisiin oviin nähden kirjahylly oli todellista vaihtelua. Kirjahyllystä löysin tarkasti kronologiseen järjestykseen asetetut kahdeksan tuoreinta Seiska-lehden vuosikertaa.
Ovia oli seitsemän ja jokaisen viereen oli maalattu (hieman seinää tummemmalla harmaalla) numero. Ne tuntuivat olevan täysin satunnaisessa järjestyksessä. Käytävän päässä oli jykevän näköinen ruskea pariovi, jonka vieressä ei ollut numeroa.
Käännyin ympäri mahdollisesti nähdäkseni vielä yhden oven, mutta takanani ei ollut muuta kuin kyltti, jossa luki: Numeroiden logiikka perustuu niiden järjestykseen. Päästä on aina hyvä aloittaa.
On itsestään selvää, että jälkimmäisessä lauseessa minua kehotettiin etenemään käytävän päähän, mutta minusta oli aika paksua, että mahdollisen huumauksen ja tänne tuomisen päälle minua vielä komenneltiin.
”Ja hitot”, tuumasin ja kurotin käteni avatakseni vieressäni oikealla olleen oven. Oven viereen oli maalattu numero kahdeksan.
En saanut ovea auki. Kyse ei ole siitä, että ovi olisi ollut lukossa – en vain saanut kahvaa liikkumaan milliäkään mihinkään suuntaan. Otin vakaan haara-asennon ja väänsin kahvaa kaikilla voimillani, mutta se ei hievahtanutkaan. Nöyrryin ja kävelin käytävän päässä olevalle pariovelle. Otin molemmista messinkinupeista kiinni ja repäisin molemmat ovet auki ilman pienintäkään vastusta.
Huomasin katselevani sisälle mitä stereotyyppisimpään bureau’hon, jonka valkoiset seinät ja suuri mahonkinen työpöytä kielivät korkeasta asemasta jossakin noista lukemattomista byrokraattisista asfalttihelveteistä. Huoneen nurkassa oli pieni pöytä, jolla kökötti halvan näköinen kahvinkeitin. Mahonkisella työpöydällä oli Hemingwayn Vanhus ja meri ja sen vieressä Musta Raamattu. Pöydän takana oli tuoli. Oikein mukavan näköinen tuoli. Se oli juuri sen näköinen tuoli, jolle voisi toimettomana nukahtaa ja repiä mehevät ylityörahat. Katselin minuutin ajan tuota unelmieni tuolia ennen kuin tajusin jonkun istuvan sillä. Sinänsä ei ollut mikään ihme, etten ollut huomannut miestä, sillä hän oli pieni. Ja sanalla pieni tarkoitan pieni – en sanoisi hänen olleen paljoakaan suurempi eläväinen, kuin pulleahko kotimarsu. Sen lisäksi, että hänen kokonsa toi mieleeni marsun, toivat hänen viiksensä mieleeni mursun ja hänen vaatteensa (joiden oli pakko olla mittatilaustyötä) toi mieleeni mersun. Tuo pieni mies oli odotellut kärsivällisesti, että saisin havainnointini – jonka nyt tajusin kestäneen melko kauan – päätökseen.
”Päivää”, sanoin niin hämmentyneenä, että unohdin kokonaan olleeni vihainen ja peloissani tähän rakennukseen joutumiseni outouden vuoksi.
”Terve. Tulitko haastatteluun?” sanoi pieni mies.
”En oikein…” sanoin epäröiden, ”en oikein tiedä, miksi tai miten olen täällä.”
”Tuo on yllättävän yleistä”, sanoi pieni mies lämpimästi käsiään levittäen, ”kloroformi usein aiheuttaa muistikatkoksia sille altistumista seuraavana aikana.” Kun pieni mies oli sanonut tämän, en voinut tehdä mitään muuta kuin änkyttää sanaa kloroformi, ja minusta tuntuu, etten tehnyt sitäkään ääneen.
”Joidenkin mielestä”, pieni mies jatkoi, ”se on tajuttomuutta, mutta minua ne hallituksen siat eivät petkuta! Ei, niin totta kuin nimeni on Pieni Mies! Minä viel䅔 Hän purkautui melkein äänettömään mutinan ja sadattelun ketjuun, joka antoi minulle sopivasti aikaa toipua shokkitilasta ja tajuta, että tuo pieni mies oli juuri sanonut nimekseen Pieni Mies.
Minulle on täysi mysteeri, miksen heti hyökännyt pikkuruisen miehen kimppuun, joka tuntui selvästi tietävän näennäisesti epätoivoisesta tilanteestani minua enemmän. En vain löytänyt energiaa raivostua kauhistuttavasta ja mitä ilmeisimmin suunnitellusta vapaudenriistosta. Sillä hetkellä en voinut muuta, kuin tuupertua pöydän ääressä olevaan tuoliin toivoen saavani pian vastauksia.
Niitä ei tullut. Ei ainakaan välittömästi. Mutinan ja sadattelun lopetettuaan Pieni mies istuskeli välinpitämättömästi muistioonsa jotain pientä raapustellen, eikä vilkaissutkaan minua päin.
Lopulta sain kerättyä takaisin sen verran henkisiä kykyjäni, että saatoin muodostaa ja jopa esittää yhden kysymyksen, joka kuului: ”Mistä on kysymys?”
Pieni Mies ei sanonut mitään, ja hetken ajan luulin, ettei hän aikonutkaan vastata, mutta lopulta hän alkoi puhua melkein kuin itsekseen. ”Jaa-a”, hän sanoi mehustaen appelsiinia, ”mistä missään on kysymys? Minä en ole koskaan tavannut talon omistajaa. Tiedän vain, että välillä tuosta ovesta tulee järkyttynyttä porukkaa, jotka eivät tiedä, miten tänne joutuivat. Siihen pystyn vastaamaan noin nollassa tapauksessa sadasta. Tässä talossa ei ole ovea ulos. Tiedän vain, että joka aamu löydän tämän pöydän laatikosta enemmän kuin tarpeeksi ruokaa päiväksi.”
”Miten..?”
”…ne maistuvat?” jatkoi pieni mies tavalla, jolla en itse ollut aikonut lausetta lopettaa. ”Oikein hyvin. Ruoka on monipuolista ja maistuu äidin valmistamalle.”
Mieleni rationaalisen puolen lopulta totuttua toistaiseksi vetämättömiin puhekykyihini se päätti hyötykäyttää ajan havainnoimalla huonetta tarkemmin. Huomasin pariovesta vasemmalla olevan oven, joka naulasta roikkuvasta potalla istuvan lapsen kuvasta päätellen oli WC. Tarkalleen vastapäätä tuota ovea oli WWF:n juliste, joka esitti nukkuvaa tiikeriä.
”Onko nälkä?” kysäisi Pieni Mies. Nyökkäsin tässä vaiheessa jo leukaperieni turtumukseen tyytyneenä. Tuo pikkuruinen kaveri (jota en mielelläni kutsu pieneksi mieheksi, koska se on hänen oikea nimensä) vetäisi pöytänsä laatikosta paperipussin, jossa oli monia pikkuisia kuvioita, jotka ylimalkaisen mittavassa yleissivistyksessäni kylpien tunnistin McDonald’s-logoiksi. Pikkuheppu ojensi minulle tuplajuustohampurilaisen, jonka syötyäni vasta tajusin olleeni nälkäinen.
”Syö vain kaikki”, sanoi tuo Napoleonin varjo, ”minulla on kolme ateriaa piilossa ympäri tätä huonetta. Valtio ei huumaa minun ruokaani!” Silloin keksin kahvinkeittimestä pilkottavan suodatuspussin sijaan sokeripullan, joka ei varmastikaan ollut siellä yksin.
Otin jättibakteerin neuvosta vaarin ja ahmin kaksi BigMacia, Chicken McNuggetit, isot ranskalaiset ja join ison kokiksen. Nälkäni ei haihtunut mihinkään, mutta jonkin aikaa keskusteltuani kääpiökuninkaan kanssa tunsin kouristuksen vatsassani. Leukani alkoi jäykistyä entuudestaan tuttuun tapaan.
Ryntäsin oletetun vessan ovelle (joksi se paljastuikin), ryntäsin ensimmäisenä silmiini sattuneeseen vessakoppiin ja annoin ylen osittain vessanpönttöön. Päästin kaiken melkein sulaneen hampurilaisaineksen ulos elimistöstäni vatsahappojen kitkerän seuran saattelemana. Otin polvillani seinästä tukea ja vaikka olin päättänyt, etten katsoisi vessanpönttöön, en voinut vastustaa aromia, joka oli minusta lähtöisin. Kuinka koskettavaa. Olisin melkein voinut odottaa keltaruskeiden klimppien kutsuvan minua äidiksi. Löysin pöntöstä muutama yllätystäkin. En muistanutkaan syöneeni munakasta ja pekonia aamupalaksi. Istuin vielä hetken polvillani ennen kun keräsin voimani ja onnistuin vihdoinkin nousemaan seisaalle ilman seinän sinänsä hyödytöntä tukea. Palasin takaisin toimistoon ja rojahdin tuolini.
Peukaloisen pikkuveli katsoi minua jonkin aikaa otsaansa rypistellen ihan kuin ei olisi hyväksynyt tapaani tuhlata ruokaa.
”Sinun kannattaisi ehkä jo aloittaa”, hän tuumasi, ”täällä istumalla sinä et juuri etene.”
”Aloittaa?” maistelin sanaa sapen maku sitkeästi suussani sätkien.
”Niin”, sanoi Jyrsijä-Tarzan, ”huomasit varmaan tänne tullessasi käytävän ovien vieressä olevan numeroita. En tiedä pomon motiiveja, mutta tiedän hänen haluavan koetella ihmisiä. Usko, kun sanon, että hänen pelinsä pelaaminen on ainoa mahdollisuutesi vapauteen.”
Myönsin mielessäni pikku ystäväni olevan mitä todennäköisimmin oikeassa. Kävelin pariovelle vakaana aikomuksenani lähteä vaihtamatta sanaakaan Mikro-Mikon kanssa.
”Muista”, huikkasi hernepyssy perääni, ”tässä talossa kaikki on oleellista!”