IRC-Galleria

Valtaosa ihmisistä tuli varmaan huomanneeksi, että juhannus tuli ja meni. Joillekin se sekä tuli että meni toisistaan hyvin eriävään aikaan, mutta varmastikin kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ainakin tuli. Juhannus vie mukanaan aina tietyn uhrin. Jotkut näkevät tämän ahdistavan uhrisavun joko kahdessatoista kuolleessa, väliin jääneessä sunnuntaissa tai sitten vain bileiden äärimmäisessä paskuudessa.
Jälkimmäiselle ja ehkä toiseksi jälkimmäisellekin juhlijaryhmälle täytynee sanoa hyi, mutten varmaankaan ole inhimillisesti juuri paremmassa arvossa, sillä loppujen lopuksi juhannus oli minulle kuolonuhreista riippumatta (ja täysin välittämättä) melko tavalla voitto. Ensinnäkin pääsin RMJ Party Campiin alaikäisenä ilmaiseksi ja join ilmaisia juomia aina kello kolmeen asti, vaikka esiintymiseni oli ohi jo kahdeksan aikoihin. Ai niin joo, meillä oli siellä keikka. Olin siellä hip-hop-lyrisisti-ystäväiseni Tarkka-A:n (www.myspace.com/tarkkaa) tuplaajana ja esitin kolmen vartin sessiossamme ruhtinaalliset seitsemän itse kirjoittamaani säkeistöä, kaksi kertosäettä ja kolme interluudia.
Ilmestyin Tarkka-A:n "huudeille" (tästä eteenpäin kutsumme häntä tuttavallisemmin Jussiksi) torstaina 18.6.2009 hieman puoli seitsemän jälkeen tarkoituksenani käydä hänen kanssaan vielä kerran esiintymislistan läpi ennen Bar Rattiksessa samana iltana esitettävää Tarkka-A RMJ exclusive-settiä, jolloin siis esitimme Jussin työpaikalla tämän humaltuneille kanta-asiakkaille RMJ-keikan esityslistan sisällön etukäteen. Baarin keikka meni aika tavallaan päin persettä. Ei siis mikään mennyt erityisen väärin mutta sydän puuttui. Esiintyminen on vaikeaa, kun tietää yleisön vain kohteliaasti odottavan, että saa taas laittaa jukeboksin päälle ja kuunnella vielä kerran sen kamalan suomenkielisen version Bob Marleyn I shot the Sheriffistä. Sen jälkeen illasta ei juuri muuta kerrottavaa kuin että oksensin Cocon biljardibaarin terassille, josta minut täytyi kiikuttaa Jussin tyttöystävän tyttären sänkyyn nukkumaan. Respect!
Seuraava päivä menikin sitten paremmin. Opin erään asian RMJ:n alueella: En erityisemmin pidä festareista. Ne ovat kovaäänisiä, niillä soi paska musiikki, ihmiset kiljuvat ja kuuntelevat paskaa musiikkia, ihmiset tönivät, eikä mihinkään suuntaan näe lähimmän hujopin olkapäätä pidemmälle, eikä mistään löydä edes jotakuinkin syötävää ruokaa. Ruoan hintalaatusuhde toi minulle hyvin kafkamaiset jälkifiilikset.
Bäkkärillä tosin oli mukavaa. Koffia ja Super-Pepejä JA tutustuin leppoisissa olosuhteissa muutamiin oikein mukaviin ihmisiin, jotka olivat kiinnostuneita jotakuinkin samoista asioista. Iso peukku bäkkäreille. Tapasin myös Pyhimyksen ja Timon Pienen Huijauksen - jos hänen nimestään nyt kuuluu taivuttaa joka sana, en tiedä - eräitä suurimpia ihannemallinukkejani räpnäyteikkunalla. Steen1:sen keikan missasin kokonaan, koska olin sen aikana etsimässä ruokaa, jota en sitten loppujenkaan lopuksi olisi millään tahtonut syödä.
Heiluttuani bäkkärillä muutama tuntia aamuyön yli päätin lähteä Jussille (joka oli jo kymmenen aikaan lähtenyt maasta sadetta pakoon) nukkumaan ja eksyin Poriin. Matka, joka olisi lyhimmillään kestänyt kymmenen minuuttia reipasta kävelyvauhtia vei hieman horjuvalta hattupäiseltä persoonaltani puolisentoista tuntia. Sinänsä oli kaikki ihan kivaa, ei tullut tylsää missään vaiheessa, Cheekin keikastakin odotukseni mukainen vitutus jätti melkein tulematta, kun en vain kiinnittänyt huomiota kauheasti. Elastinen sitten onnistui lopulta laukaisemaan sen pahemmin.
Kun ollaan ehditty tähän väliin, olisi varmaan hyvä palata kuutisen tuntia ajassa taaksepäin ja todeta, että keikkamme Kool Stagella meni oikein mukavasti. Ihmisten määrä ei aivan täyttänyt potentiaaliaan, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska melankolia ei ole muodissa. Yleisö oli kuitenkin mukana ja kaikki meni hyvin Jussin tahattoman natsitervehdyksen ansi... siitä huolimatta. Sinänsä en voi tosin ymmärtää, miksi melankolia ei enää vedä suomalaista yleisöä puoleensa. Eikö sen kuulunut olla osa meidän kulttuuria? Ehkäpä Eurooppa-ilmiö iskee, tai ehkäpä itse luulen "muusikon" kyvyistämme liikoja luullessani kykenevämme esittämään kuunneltavaa surullista räplaulantaa. Mutta silti.
Loppuun kiitos Jussin ihanalle avovaimolle, joka jaksoi katsella poikakaverinsa rasittavan juoppokaverin koisailevan peräti kaksi yötä tyttärensä sängyssä. Hänen kopionsa tämänvuotisista Cosmopolitaneista myös antoivat minulle joitakin tähänastisen elämäni makeimmista nauruista. Kiitos, Jonna!

Ostakaa Tarkka-A:n Demoni! Se ei ole laisinkaan ylihinnoitettu!