IRC-Galleria

Olen suoraan sanoen ihan helvetin kyllästynyt. Olin yli viikon poissa täältä, eikä mikään, mikään! tunnu muuttuneen. Samat nuutuneet uomat joihin putoan takaisin ja hukkaan ajan, paikan ja kaiken intohimon. Minä olen turta. Miten tästä voi herätä? On oikeastaan hiukan huvittavaa, miten suuria suunnitelmia minulla oli tämän paluun varalle: kaikki muuttuu. Ja sitten saa huomata miten kaikki pysyy samana. Mikään ei koskaan tule toiseksi ja kaikella on vain yksi puoli ja ulottuvuus. Mikään ei ole elossa. Millään ei ole henkeä. Kaikki on kuollutta, kerta kaikkiaan kuollutta.

Ja silti poissa täältä minä kykenin tuntemaan jotain muutakin kuin pelkoa tai ahdistusta tai kyllästymistä. Hetken olin hereillä ja siksi tuntuukin taas niin vittumaiselta pudota takaisin tähän kaikki aistit turruttavaan tyhjiöön. Vittu.

Miten voi herätä?

Minä haluaisin taas haluta. Haluaisin jaksaa suunnitella ja unelmoida ja fantasioida ja edes jotain. Oma ruumiini tuntuu vieraan asunnolta, se ei herätä minussa intohimoja, enkä jaksa vastata mihinkään värinöihin tai kuulostella atmosfäärejä. Olen jumissa, kyllästynyt ja alan menettää kaiken toivoni. Mikään ei enää janota. Olisipa jano. Silloin voisi edes kumota kaiken tämän pohjaan saakka.

Huomenna on uuden vuoden aatto. Viime vuonna oli hauskaa, mutta tänä vuonna sitä tuskin on. Vituttaa, että en ole innoissani tai mitään, mutta jotenkin en vain voi kuvitella tapaavani ketään vähäisissäkään määrin kiinnostavaa ihmistä. Ketään uutta. Kaikki poseeraavat, minunhan se pitäisi kai tietää...Onneksi näkee edes joitain ystäviä (joiden pelkään muttuneen jo tuttaviksi), mutta en kerta kaikkiaan tiedä mitä heiltäkään kaipaan. Ehkä juomisseuraa sitten. Ja onneksi on T. Kunpa en huomenna räjähtäisi hänen päälleen. Jos räjähdän, voitte käyttää minua sitten tähtisadetikkuna. Valaa minusta enteitä uudelle vuodelle. Juoda minut avaamisen jälkeen tyhjiin ja heittää pois. Jos tämä oli sekavaa, niin näkisittepä meidän asunnon. Haha.

Äsh. Panettaisipa. Vaan kun ei. Tai oikeastaan kyllä. Välillä kyllä, mutta jokin tässä Jyväskylässä vie mielenkiintoni moiseen touhuun. Olen niin hermostunut, että välillä en voi melkein sietää kenenkään koskevan minuun. Ja sekin ahdistaa. Tulisipa joku ja panisi minut tajuttomaksi. Minä jos kuka sitä tarvitsisin.

Haa, ja kyllä: käytän tässä blogissa nykyään sanaa "panna". Tadaa! Olkoon se lahjani teille. Lahjani uudelle vuodelle.

Ja kyllä, kyllä: lahjani ovat hiukan säälittävät. Panna panna panna. Huokaus. Joskus ihmettelen miten kukaan jaksaa olla seurassani viittä minuuttia kauempaa.

Joskus taas tiedän, että minussa on kyllä puoleni. That little twist, you see, dears.

En tiedä mitä haluan, mutta tätä se ainakaan ei ole. Haluan tuntea taas jotain. Haluan rakastaa ilman syyllisyyttä. Haluan olla onnellinen - tai jos en onnellinen, niin edes jonkinlaisessa tasapainossa - ilman, että sen täytyy tuottaa minulle jatkuvaa tuskaa, huolta ja epävarmuutta.

Täytyy kai hieman ajatella, vaikka en olekaan varma, mitä hyötyä siitä voisi olla. Mutta silti täytyy, täytyy olla hetken yksin ja rauhassa, jotta voisi olla olemassa. Tai ehkä jotain ihan päinvastaista.

http://ie.youtube.com/watch?v=zS5fkPFUskQ