IRC-Galleria

Mummolan pihamaalta yritin heittäytyä hirmuiseen, riepottelevaan tuuleen ja se kannattelikin hetken, vaan sitten tipuin, vähän ennen ojaa. Tuuli puhalsi lävitse lapsuuteni rakennusten ja kohta jäljellä oli vain raunioita ja lahoavaa puuta.

Nämä unet toistuvat, yritys lentää ja tuo lapsuuteni kieroutuma: omituiset, pelottavat ihmiset, jotka luulin joskus tuntevani, jotka joskus rakastivat minua, mutta jotka nyt käyttäytyvät kuin vieraat. En kai koskaan tuntenut ketään heistä ja jos tunsinkin, ovat he nyt ulottumattomissani, omien rajojensa takana.

Hauskaa miten kaikki kriisit ja pelot ja traumat pyrkivät ylös kaikki yhdellä kertaa. Ensi kertaa pystyn nimeämään sen, mikä minua riivaa: hirvittävä hylätyksi tulemisen pelko. Kauhu siitä, että jään kokonaan yksin, eikä ole ketään, joka tahtoisi jäädä luokseni.

Ja nyt olet sinäkin sitten lähtenyt. Kokonaan ja silti tahtoisin ajatella, ettet kokonaan, koska minä vielä muistan sinut. Ja muistan ne kaikki muutkin. Mutta muistaako kukaan minua, olenko minä enää olemassa kuin itselleni? On kovin outoa ja yksinäistä tässä maailmassani, jossa teitä ei enää ole.