IRC-Galleria

Olisikohan jo aika tehdä jotain muuta vaihteeksi?

-N.

"Tanssi tulee aina itsestään ja on ensimmäinen oire myrkytyksestä."

Pitäisi johonkin ainejärjestölehden kokoukseen lähteä, mutta jo mennessäni hakemaan jotain juotavaa keittöstä, unohdan minne olen matkalla. Ei tästä taida tulla mitään. Viimeöinen oli vähän typerää, mutta toisaalta taas hirveän hauskaa. En edes muista koska olisi viimeksi nauranut niin paljon. Olin jumalatar. Tiesin totuuksia. Tosin jos keittiön lattialla aikaansaamistani raapustuksista voi mitään päätellä, totuuteni olivat kyllä hieman hämäräperäisiä. Mutta ehkä kaikkia totuuksia ei olekaan tarkoitettu selville aivoille.

Pitäisi suihkuun. Ei jaksaisi. Onneksi kokous on sentään Vakiopaineessa, niin voi juoda siellä vaikka siiderin, että selkenisi. Aih. Kauhea nestehukka. T. ei ole vielä noussut edes sängystä. Menen taas hakemaan vettä, jos tällä kertaa onnistaisi.

Minä katson heitä poskiin, olkapäähän, solisluiden kuoppiin, joissa kyyneleet pesivät. Suudellessa suljen silmäni tai jos ne on välttämättä pidettävä auki, nostan katseeni kulmakarvoihin. Monilla on kauniit kulmat. Kun puhun, puhun leualle, otsan pienelle pystyjuovalle, uurteelle suupielessä.

Minusta meidän ei pitäisi katsoa toisiamme silmiin, jos emme aio panna toisiamme.

Sen tytön niska tuoksui jumalaiselta ja minä olen mennä järjiltäni.

On kevät, kevät, kevät.

Maattiin sängyssä pimeässä kaiken tämän sotkun keskellä ja pohdittiin vuodenvaihdetta. Jotenkin uni ja se mitä ajattelemme todeksi ovat sekoittuneet keskenään, enkä minä enää tiedä mikä tapahtui ja mikä ei. Mutta onko sillä oikeastaan väliä? Hassua miten humalassa olin, vaikken edes muista juoneeni. Hassua miten avomielinen olen ollut tuntemattomille, hassua miten muistan nähneeni ihmisiä, jotka kaiken järjen mukaan ovat jo kauan sitten kuolleet. No ainakin kuolleet minulle. Puhuinko haamuille mitään? Varmaan vain nauroin.

Kylmää ja raikasta. Käytiin kävelyllä T:n kanssa ja juostiin osa matkasta takaisin tullessa. Huomaa miten kehnossa kunnossa sitä onkaan. Keuhkot vinkuvat, mutta jaloissa tuntuu kivalta. C'est bon.

Muistan kuinka sitä teininä kävi joskus "lenkillä" - nahkahousuissa ja jotkut maiharit tai vastaavat jalassa. Ja aina kun joku tuli vastaan, täytyi tietenkin lopettaa juokseminen ja teeskennellä tekevänsä jotain ihan muuta. Sehän ois ollut noloa harrastaa minkäänlaista liikuntaa. H. kertoi omasta lenkkeilystään ihan samaa. Mutta se sentään ajoi joskus pyörällä. Minä en suostunut siihenkään, kun se oli mielestäni jotenkin tyhmän näköistä. Oma pyörä minulla on siis ollut viimeksi ala-asteella. Huh. No mihin sitä "terve" tyttö pyörää kaipaa, onhan mulla jalatkin. Ja auto. Hoh.

Palaan todennäköisesti tyhjän lompakon kanssa, mutta paljon iloisempana kuin lähtiessäni. Kävin siis tänään ostamassa vaatteita. Wupii!

Ostin:
korkokengät (järkevät, mutta kauniit), samettihousut (polvimittaiset), mekon/tunikan (viimeinen laatuaan ja juuri oikeaa kokoa), hiuspannan (tai oikeastaan kaksi) ja selän paljaaksi jättävän pitkähihaisen paidan (sekin viimeinen ja tarkalleen sopiva). Ja kaikki tämä mustaa. Jostain syystä olen kovin viehtynyt taas kyseiseen väriin.

On ihan hyvä olo. Selkä vähän kipeä, enkä ole syönyt mitään, mutta ehkä se siitä. Oli hauskaa olla yksinään ostoksilla. Päätökset syntyvät paljon nopeammin, kun on ihan vain itsekseen liikkeellä, eikä tarvitse huolehtia kenenkään muun viihtyvyydestä kuin vain omastaan.

Olen suoraan sanoen ihan helvetin kyllästynyt. Olin yli viikon poissa täältä, eikä mikään, mikään! tunnu muuttuneen. Samat nuutuneet uomat joihin putoan takaisin ja hukkaan ajan, paikan ja kaiken intohimon. Minä olen turta. Miten tästä voi herätä? On oikeastaan hiukan huvittavaa, miten suuria suunnitelmia minulla oli tämän paluun varalle: kaikki muuttuu. Ja sitten saa huomata miten kaikki pysyy samana. Mikään ei koskaan tule toiseksi ja kaikella on vain yksi puoli ja ulottuvuus. Mikään ei ole elossa. Millään ei ole henkeä. Kaikki on kuollutta, kerta kaikkiaan kuollutta.

Ja silti poissa täältä minä kykenin tuntemaan jotain muutakin kuin pelkoa tai ahdistusta tai kyllästymistä. Hetken olin hereillä ja siksi tuntuukin taas niin vittumaiselta pudota takaisin tähän kaikki aistit turruttavaan tyhjiöön. Vittu.

Miten voi herätä?

Minä haluaisin taas haluta. Haluaisin jaksaa suunnitella ja unelmoida ja fantasioida ja edes jotain. Oma ruumiini tuntuu vieraan asunnolta, se ei herätä minussa intohimoja, enkä jaksa vastata mihinkään värinöihin tai kuulostella atmosfäärejä. Olen jumissa, kyllästynyt ja alan menettää kaiken toivoni. Mikään ei enää janota. Olisipa jano. Silloin voisi edes kumota kaiken tämän pohjaan saakka.

Huomenna on uuden vuoden aatto. Viime vuonna oli hauskaa, mutta tänä vuonna sitä tuskin on. Vituttaa, että en ole innoissani tai mitään, mutta jotenkin en vain voi kuvitella tapaavani ketään vähäisissäkään määrin kiinnostavaa ihmistä. Ketään uutta. Kaikki poseeraavat, minunhan se pitäisi kai tietää...Onneksi näkee edes joitain ystäviä (joiden pelkään muttuneen jo tuttaviksi), mutta en kerta kaikkiaan tiedä mitä heiltäkään kaipaan. Ehkä juomisseuraa sitten. Ja onneksi on T. Kunpa en huomenna räjähtäisi hänen päälleen. Jos räjähdän, voitte käyttää minua sitten tähtisadetikkuna. Valaa minusta enteitä uudelle vuodelle. Juoda minut avaamisen jälkeen tyhjiin ja heittää pois. Jos tämä oli sekavaa, niin näkisittepä meidän asunnon. Haha.

Äsh. Panettaisipa. Vaan kun ei. Tai oikeastaan kyllä. Välillä kyllä, mutta jokin tässä Jyväskylässä vie mielenkiintoni moiseen touhuun. Olen niin hermostunut, että välillä en voi melkein sietää kenenkään koskevan minuun. Ja sekin ahdistaa. Tulisipa joku ja panisi minut tajuttomaksi. Minä jos kuka sitä tarvitsisin.

Haa, ja kyllä: käytän tässä blogissa nykyään sanaa "panna". Tadaa! Olkoon se lahjani teille. Lahjani uudelle vuodelle.

Ja kyllä, kyllä: lahjani ovat hiukan säälittävät. Panna panna panna. Huokaus. Joskus ihmettelen miten kukaan jaksaa olla seurassani viittä minuuttia kauempaa.

Joskus taas tiedän, että minussa on kyllä puoleni. That little twist, you see, dears.

En tiedä mitä haluan, mutta tätä se ainakaan ei ole. Haluan tuntea taas jotain. Haluan rakastaa ilman syyllisyyttä. Haluan olla onnellinen - tai jos en onnellinen, niin edes jonkinlaisessa tasapainossa - ilman, että sen täytyy tuottaa minulle jatkuvaa tuskaa, huolta ja epävarmuutta.

Täytyy kai hieman ajatella, vaikka en olekaan varma, mitä hyötyä siitä voisi olla. Mutta silti täytyy, täytyy olla hetken yksin ja rauhassa, jotta voisi olla olemassa. Tai ehkä jotain ihan päinvastaista.

http://ie.youtube.com/watch?v=zS5fkPFUskQ