IRC-Galleria

Odottelin tuossa illalla bussia Tampereella, kuten lähes joka päivä odotan kun tulen töistä kotiin. Siinä seistessäni lähelle pysähtyi toinen bussi, josta auton kuljettaja talutti nuoren neekeritytön pysäkille viereeni, kysyen minulta lähteekö tästä bussi kymmenen minuutin päästä oikeaan suuntaan. Vastattuani myöntävästi, kuski jätti tuon tytön viereeni odottamaan bussia, paksu takki yllään, tyhjä katse puoliummistetuissa silmissään ja valkoinen kävelykeppi kädessään. Kun bussi tuli, kysyin tytöltä tarvitseeko tämä apua. Tyttö ojensi paksuun hansikkaaseen kiedotun kätensä ja minä opastin tämän bussiin. Yleensä tällaiset jokapäiväisestä poikkeavat tapahtumat saavat minunkin päässäni jotain liikkeelle. Tänään tuo ajatusprosessi oli monessa mielessä niin erikoinen, että oli se pakko jotenkin dokumentoida.

Ensin aloin ajatella jotain hyvin yksinkertaista: Jos minun sijassani olisi seissyt joku todella rasistinen ja ilkeä ihminen, miten tuolle tytölle olisi käynyt? Eiköhän joku muu olisi tämän opastanut oikeaan paikkaan… Silti, täytyy nostaa hattua näille ihmisille, jotka kykenevät kaikista vaikeuksistaan ja vajavaisuuksistaan huolimatta elämään ”normaalia” elämää. Kykenevät… ja uskaltavat!

Päästyäni bussiin pälkähti päähäni toinen ajatus… Ei niinkään ajatus, vaan muisto, mutta kuitenkin. Muutama vuosi sitten makasin sairaalassa, kiroillen vuoroin omaa tyhmyyttäni kun en hakeutunut lääkäriin ajoissa, vuoroin maailman julmuutta ja sitä miten perseestä kaikki oli. Silloin makasin TAYS:in sairaalassa samassa huoneessa kuusivuotiaan neekeritytön kanssa. Tuo tyttö oli elänyt elämää jossain päin Afrikkaa kuusi vuotta elämästään, ennen kuin tällä oli todettu jonkinlainen aivokasvain. Tämän perhe oli saanut tulla Suomeen, jossa tyttö voitiin leikata. Leikkaus oli onnistunut, tytön henki pelastunut ja tämän elämä jatkunut, mutta millä hinnalla? Tuo tyttö oli menettänyt kuuden vuoden elämän jälkeen näkönsä! Hän oli joutunut täysin muiden armoille ja tullut kykenemättömäksi huolehtimaan itse itsestään edes yksinkertaisimmissa ja jokapäiväisimmissä asioissa. Ja silti siinä samassa huoneessa, minä kirosin omaa huonoa tilaani ja maailman epäreiluutta, vaikka minun tilani voitiin hoitaa siihen kuntoon että voin jatkaa elämääni niin kuin ennekin.

Muistan monia asioita noiden vuosien takaa. Muistan miten en kyennyt viikkokausiin nukkumaan, vaan valvoin pimeässä neljän potilaan sairaalahuoneessa, kuunnellen usein miten tuo pieni tyttö valitti unissaan kylmää, yrittäen etsiä käsikopelolla nappia jolla kutsua hoitajaa apuun, löytämättä kuitenkaan. Muistan miten usein itse kutsuin yöhoitajaa käymään huoneessa ja kun tämä kysyi minulta mikä oli hätänä, nyökkäsin vain tuota pientä palelevaa tyttöä kohti. En minäkään silloin sydämetön ollut, vaikken ymmärtänytkään ihan täysin sitä, mitä edessäni oli.

Muistan miten se tyttö halusi piirtää, vaikkei nähnyt tekeleitään. Halusi kirjoittaa nimensä paperille uudestaan ja uudestaan. Muistan miten hän pienellä kosketinsoittimella tuotti ääniä jotka silloin tuntuivat korviariipiviltä ja kamalilta ja muistan miten hän hymyili niin tehdessään, miten hän nauroi tuottaessaan musiikkia. En koskaan hennonut pyytää häntä lopettamaan, vaikken silloin tiennyt miksi. En vain voinut…

Muistan hyvin, miten minua ärsytti kun itselläni kävi vieraita. Käskin joskus jopa oman äitini, sen ainoan ihmisen joka huolissaan jaksoi minua käydä katsomassa, mennä matkoihinsa kun en jaksanut ketään enkä mitään. En tajunnut miten arvokas asia niinkin pieni asia saattoi olla, joten työnsin sen luotani. Tuolla tytölläkin kävi vieraita, usein koko suku kerrallaan, ahtautui siihen melko ahtaaseen sairaalahuoneeseen puhumaan, laulamaan, soittamaan musiikkia ja nauramaan. Muistan vain miten se tyttö nauroi. Hän nauroi paljon…

Itse asiassa hän myös hymyili paljon. Hän oli suorastaan onnellinen saadessaan mutustaa omenaa omin avuin, hän nautti käsien pesemisestä ja vedellä leikkimisestä, asioista joissa itse en nähnyt mitään iloa tai riemua.

Sillä tytöllä oli jotain, mitä minulta puuttui. Jotain jota kaipaan, usein jopa vaadin läheisiltäni ja itseltäni, siihen kuitenkaan venymättä. Sillä tytöllä oli ”oikea asenne” elämään. Se tyttö osasi nauttia mitä pienimmistä asioista, sillä se tyttö ymmärsi että hän saattaisi koska tahansa ne menettää. Konkreettisimmin tämä näkyin eräänä iltapäivänä, kun makasin sängyssäni väsyneenä ja katselin huoneen kaapelitelevisiosta BBC:n englanninkielisiä uutisia. Uutisten edellä soi yksinkertaisen mahtipontinen sävelmä kertomassa uutislähetyksen alusta. Muistan, kuinka hoitaja silloin auttoi tuota tyttöä syömään, kuinka tyttö laski haarukan lautaselleen ja alkoi heiluttaa käsiään, nyökytellä päätään ja liikutella jalkojaan pöydän alla. Kun hoitaja kysyi mitä tyttö teki, tämä vastasi: ”I’m dancing!” ja hymyili. Miten ihmeessä uutisten alkumusiikki voi saada toisen niin hyvälle tuulelle, saati sitten TANSSIMAAN!?

Juuri siksi… siksi että joku ymmärsi niin yksinkertaisen asian hienouden ja arvon.

Olen jo monia viikkoja, kuukausiakin, kiroillut ja harmitellut miten minulla menee huonosti. Miten rikon välejä ihmisiin, miten loukkaan läheisiäni, miten suututan ihmisiä ympärilläni… Miten en osaa arvostaa niitä pieniä hyviä asioita tässä elämässä! Minulla ei ole ollut oikea asenne! Ja jos sinä, joka tätä luet, voit sanoa elämäsi olevan kamala, surkea tai muuten vain ikävä, ajattele vielä kerran tuota pientä tyttöä. Minä ajattelin häntä tänään koko puolentoista tunnin matkan bussissa kotiin ja vielä tätä kirjoittaessanikin. Bussissa tajusin, etten muistanut työn tytön nimeä enää! Vaikka muistan näin paljon hänestä, vaikka hän tietämättään niin paljon minun ajatuksiini vaikutti ja vaikka hän niiden samassa sairaalahuoneessa viettämiemme viikkojen aikana oppi muistamaan minun nimeni hoitajien puheista ja yhdistämään sen ääneeni kun puhuin, vaikken koskaan puhunut tuolle tytölle suoraan… Minä en muista hänen nimeään. Tunsin niin paljon syyllisyyttä tuosta asiasta, että pieni kyynel nousi silmääni (ja koska istuin lähes täydessä bussissa, sain äkkinäisen ”yskäkohtauksen” jonka aikana pyyhin silmänikin, ettei kukaan huomaisi että minulla on tunteet!).

Oliko tässä kertomuksessa nyt järkeä tai syvällistä merkitystä? En tiedä oliko siinä sinulle sellaista, mutta itse sain siitä jotain irti. Tajusin, että minun täytyy tehdä jotain! Minun täytyy kiittää, ei jumalia, ei mitään ylempää voimaa tai suurempaa olentoa…

Minun täytyy kiittää tuota pientä tyttöä jonka nimeä en muista.

Minun täytyy kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat ympärilläni ja jotka muistavat minun nimeni. Kaikkia niitä joille minunkin olemassaoloni merkitsee jotain ja joiden ansiosta minun elämäni on sitä mitä se on, eikä yhtään vähempää!

Minun täytyy kiittää SINUA… Ihan vain siksi että olet olemassa…

Kiitos.