Nyt on synnytys-sairaala tsekattu. Ensin meitä pidettiin ovien ulkopuolella 10minuuttia pidempään -> yks isä totes hauskasti: "Niin noh, huomenna on sitten Forssan polilla kiirettä ku tän porukan kaikilla odottavilla äideillä on virtsatieinfektio" xD Repeiltiin siis.
Olin aika yllättyny, että siitä mestasta saatu niinkin ei-laitosmainen. Aika kivoja huoneita ja semmonen rauhallinen ilmapiiri - joka tosin EI tule olemaan rauhallinen ku mä sinne meen pakertaa pampamia, mut silti =D
Nyt sitten taas perusmitätön viikonloppu edessä.. *Huokaus* Parista ihmisestä tosiaan käsitykset muuttumassa aika lahjakkaasti. Muistan elävästi kun yhdelle ihmiselle sanoin ku se väitti vastaan eräässä asiassa: "Noh, voidaan lyödä vaikka vetoa, tää on nii varma juttu, että sä alat taas kaveeraa tietyn ihmisen kanssa. Mut pääsenpähän sit sanomaan: "Mitä minä sanoin...?" Mut kovasti tinkas vastaan. Nyt tosiaan pikkulinnut kertoili taas, että olin jälleen oikeassa.
Nooh.. Teoilla on seuraukset. En oo semmonen ihminen, joka valitsee kaverinsa sen mukaan, että: "Jos sä kaveeraat ton kanssa ni en oo sun kaveri", mutta tietyillä ihmisillä on sellainen piirre luonteessa, että jos ne kaveeraa tosiaankin tietyn ihmisen kanssa niin se turpa ei pysy kiinni. Eli juorutaan ja puhutaan paskaa selän takana. Ja tää juttu on näiden kahden ihmisen kanssa nähty niin monet kerrat, että eiköhän tää ollu tässä sitten.
Onneks mun loppuelämäni ei ole näistä ihmisistä kiinni. Tosin eipä tämäkään ihminen paljon ole täällä mun luona vieraillut kun raskaaksi tulin. Suurin osa kavereista hävinny muutenkin ku paska saharaan. [Ja tässä välissä kaikki alkaa selittelemään: "Ollu vähän kiireitä ja ja ja ja..." = Pyydän, älkää vaivautuko. Voin kertoa että teille käy ihan samoin sitten kun raskaaksi tuutte, huomaatte olevanne aika yksin...]
Eräs hassunhauska kommentti tuli eräältä.. Pyysin kyytiä neuvolaan, koska aamuks oli luvattu sadetta ja ei tosiaan tää rakko enää tuppaa kestämään edes 1km kävelymatkaa, puhumattakaan siitä että jaksais enää sitä kävellä kun tosiaan vauva on laskeutunu jo jalkoväliin. Kyseinen henkilö mulle sanonu monet kerrat: "Jos vain tarviit jotain, kyytiä tai ihan mitä vaan ni MINÄ kyllä vien ja heitän jne.." Nyt kun kysyin kyytiä niin kyseinen neiti sanoi: "Niin kai sitten. Tuntuu siltä että sä soitat mulle aina vaan sillon ku jotain tarvitset." Tuli niin ku ehkä paskin olo ikinä. Kyse kun on siitä, että olen vielä kaikenlisäksi soittanut ja pyytänyt kahville ja käymään jne. mutta kyseisellä henkilöllä NIIIIIN kiire ettei kerkeä näkemään. Vastaa puhelimeenkin aina tiuskasemalla: "No mitä?!" En tajua miten luulin oikeasti, että tälläinen ihminen tosissaan olis halunnu auttaa.. *Huoh*
Sitä luuli tuntevansa kaverinsa. Olin väärässä, mut tän koettelemuksen jälkeen voin kyllä sanoa avoimin mielin, että nyt on tullu monienkin ihmisten oikea luonto esiin ja hyvä niin. Niin hyvässä kun pahassakin. Ja oma päättäväisyys kasvanu entisestään. Kun ei oo vaihtoehtoja kun pärjätä niin kyllä ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven.
Tänään ku oltiin siel Hämeenlinnassa tutustumassa siihen sairaalaan mutsin kanssa huomasin yhden asian... Olin ainoa ihminen kuka ei ollut lapsen isän kanssa siellä. Tuntu jotenki et ihmiset olis oikein kytänneet, se tuntu pahalta. Mut yks asia sai vahvaks. Ku katsoin ihmisten käyttäytymistä: Oltii luennolla ni siellä miehet passas omia puolisojaan, hieroskeli selkiä ja yritti kaikkensa et puolisolla olis hyvä olla. Mul tuli semmonen outo fiilis: "Miltäköhän mahtais tuntua jos itsellä olis joku kanssa passaamassa?" Jotenkin semmonen olo, että luuleekohan ihmiset, että passaamalla ja yltiöpäisellä läheisyydellä voitetaan jotain? Ehkä toisilla se on niin... Mut itse oon kiputilanteissa sellainen, etten halua kenenkään koskevan. Sillon ku sattuu ni parempi et ihmiset pysyy kaukana ja antaa mun rauhassa keskittyä olennaiseen. Jos siinä joku tulee rätin kanssa hieroo päätä ja suukottelee poskee ni vetäisin varmaan turpaan. Sitä on koko raskauden ajan siis toisinsanoen tiedostaen valinnut tiekseen yksinolon. Sellaisen yksinolon, että selviän tästä hommasta ilman kummempaa tukemista. Ja se jos jokin on luonteenvahvuutta.
Meinaan oli synnytyksessä sun vieressä kuka tahansa - se olet sinä, ja VAIN sinä yksin joka sen muksun pakertaa ulos sieltä. Ja kun sen tietää ja päättää selvitä siitä - kaikki muu on toissijaista.
Nyt elämääni on tullut yksi kiva tapaus. Mietityttää vain, että mitenköhän sitä oppis elämään ehkä siten ettei tarvitse kaikkea kantaa yksin. Kyseessä on semmonen ihminen, joka on aidosti kiinnostunut musta ja myös vauvasta. Sellainen joka haluaa tukea ja olla apuna. Outo fiilis... Todella. Tullut semmonen kuori, joka osittain suojelee kaikilta mahdollisilta pettymyksiltä. Saa nähdä miten sitä oppis luottamaan toiseen ja auttaa pääsemään sen kuoren läpi...
Paljon ajatuksia nyt mielessä. Tekis mieli kirjottaa kaikki tähän ja kirjoittaa asiat niiden nimillä. Osoittaa ihmisiä sormella ja sanoa kaikki mitä ajattelee. Taidan kumminkin vaieta. Semmonen olo, että en jää Forssaan enää kesän jälkeen - jää kaikki ihmiset jotka ajattelee vaan itseään sitten väkisinkin taakse, joten mitä sitä turhaa kuluttaa energiaansa ihmisten kanssa riitelyyn. Miettikööt sitä miksi musta ei kuulu ja miksi ei ristiäiskutsuja tule postiluukusta.
~YoOdi~
