IRC-Galleria

Taaskaan ei nukuta, hän makaa valveilla, ei ole edes kunnolla pimeää, sellaista hämärää, jossa kaikki näyttää harmaalta. Hän kurottaa kirjan lattialta, sytyttää yölampun. Lukee, silmät ristissä, niin kauan että keltainen valo sattuu silmiin ja luomet painuvat väkisin kiinni. Sitten hän taittaa kirjan sivun yläkulman, pudottaa sen takaisin lattialle, muovilattiasta ei kuulu kolahdustakaan. Käpertyy peiton alle, ennen nukahtamistaan toivoo näkevänsä unta lapsuudesta.

--

Aamut ovat välillä ikäviä. Ehkä se johtuu siitä, etteivät ne aina ole sellaisia kuin on toivonut. Silloin kun pitäisi olla pirteänä, aikaisessa jossakin, sattuu heräämään täysin väärällä jalalla, kompastumaan lattialla lojuviin täysin väärässä paikassa oleviin kenkiin ja jääkaapin avattuaan huomaa, että mustikkajogurtti olikin imelää, teollisen makuista luumua. Sitten pukee kiireessä täysin eripariset sukat ja ensimmäiset vastaantulevat vaatteet, eteisessä kiskoo kenkiä jalkaan, mutta toinen pari onkin jäänyt makuuhuoneeseen, siihenhän aamulla kompastui. Sellaiset aamut ovat aina ikäviä, harvemmin niistä seuraa mitään hyvää.

Joskus hän ajattelee, että unelma-aamu olisi herätä ikkunasta tulvivaan auringonpaisteeseen ja koivussa pesivien västäräkkien sirkutukseen, tyylikkäiden lakanoiden keskellä. Nousta venytellen ylös, kietoutua kiinalaiseen silkkiaamutakkiin ja sujauttaa paljaat varpaat puputohveleihin. Hiipiä kissanaskelin keittiöön, mustavalkoruudullisen laattalattian poikki tyylikkäälle rosteripintaiselle jääkaapille. Nauttia rauhassa monipuolinen aamupala lueskellen päivän lehteä kirsikkapuisella pöydällä. Olisi joku, jonka kanssa jakaa aamunsa.

Mutta hänellä ei ole kiinalaista aamutakkia. Hänen ikkunansa takana ei kasva koivua, eikä hän edes tiedä pesivätkö västäräkit niissä, hän ei ole varma edes millainen on västäräkki, kaikki linnut ovat jollain tavalla niin samankaltaisia. Keittiössä on läikikäs muovimatto ja keittiön pieni kirpputoripöytä on kaikkea muuta kuin kirsikkapuinen. Jääkaapissa hänellä on tasan kaksi purkkia mansikkajogurttia, joiden parasta ennen -päiväys meni umpeen kolme päivää sitten, vähän kuivunut juustonkönnikkä, puolikas appelsiinimehupurkki ja mustia oliiveja sekä muutama porkkana.

Hänen on kuitenkin pakko herätä. Kävellä viileän lattian yli vielä kylmemmälle kylpyhuoneen laattalattialle. Hän huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä, irvistää peilille, hiukset ovat takussa, hän ei muistanut kammata niitä illalla. Keraamisessa purkisssa on kymmenisen hiuslenkkiä, ne ovat kaikkia erivärisiä ja eriparisia. Hän sitaiseen hiuksensa sekaiselle sykerölle niskaan ja haroo otsatukan silmille.

Hän pukee vaatteet päälle, seisoo avoimen vaatekaapin edessä alusvaatteissaan ainakin kymmenen minuuttia, osaamatta päättää mitä laittaisi päälleen. Kaivaa viimeisen ehjän sukkaparin ja vetäisee sitten päälleen kapeat farkut ja hiukan ryppyisen mustan paidan. Korulaatikosta ohut hopeinen ketju, riipus välkähtää pienesti ohikulkevassa auringonsäteessä. Laukku tuolilta, siell äon kaikki valmiina mitä tarvitaankin. Eteisessä kengät jalkaan, tennareiden nauhat ovat solmussa. Nopea vilkaisu naarmuiseen peiliin, askeleet ovelle, sitten nopea käännös, lipaston laatikolle, laukkuun sujahtaa kamerakotelo. Vielä varmistus, että avaimet ovat taskussa, ovi painuu naksahtaen lukkoon. Rappukäytävässä kaikuu.

Hissi toimii tänään. Se ei ole pysähytnyt kerrosten väliin. Niin kuin viime viikolla, hissinkorjauspalvelun miehet viipyivät ikuisuuksia, ja piti tyytyä rappusiin. Nyt ne ovat käyneet, vihdoinkin, hän ajattelee. Odottaessaan hissin saapumista hän katselee vaijereiden liikkumista hissikuilussa, ne narisevat hiukan, kuuluu surinaa, hissi on sellainen vanhanaikainen veräjällä varustettu koppi. Hänestä se on suloinen.
Yksi hänen kummallisista oikuistaan on kiintymys surisevaan ja narisevaan hissiin. Kaikki eivät voi ymmärtää sitä, hän toivoo joskus löytävänsä ihmisen, joka ymmärtää. Että hissikin on osa sitä mihin me kaikki kuulumme, ihmiset vain luokittelevat asiat tärkeysjärjestykseen, jossa on usein liikaa järkeä.

Alaovella vastaan tulee ohimoiltaan harmaantunut kumara mies, hän hymyilee hiukan miehellä, mies nostaa vähän kulmakarvojaan, kuin hämmästyneenä. Hän hymähtää.
Asvaltti on vielä vähän märkä yöllisen sateen jäljiltä, mutta pilvien repeämistä tulvii aurinko. Bussipysäkillä joukko apeita ihmisiä, hän päättää kävellä. Päättäväisesti katujen yli, hän taitaa kävellä punaisia päinkin kerran, ehkä hän ei huomaa sitä. Näyteikkunoiden heijastukset vastaavat hänen ajatuksiinsa, hän käy niiden kanssa äänetöntä yksinpuhelua. Yhtäkkiä hän muistaa epämääräisen tunteen jostakin unestaan. Hauraan valon. Oliko se viimeyönä? Vai aiemmin? Hän ei pysty muistamaan tarkemmin.

Rautatieasemalla ihmiset tungeksivat, yrittävät ehtiä laiturille kolmetoista, 09.28 Ouluun tai laituirille yksi, 09.30 Helsinkiin. Laiturilta kolme lähtee kahdne minuutin päästä sininen juna Joensuuhun. Aseman kello näyttää 09.25, hän ehtii vielä käydä ulkona. Ratapölkyt tuoksuvat tervalta, rauta on vähän ruosteessa, hylätyillä raiteilla lojuu vanha, ajan patinoima rahtivaunu. Kiskot kuljettavat kaukaisuuteen, horisonttiin, sinne missä maa kohtaa taivaan. Hän kaivaa kameransa esiin, etsii sopivan kuvakulman, tarkentaa ja laukaiseen. Railway to heaven.

Unesta tuttu tunne häilyy hänen mukanaan koko ajan, matkan takaisin asemalle, kengät kopisevat betonilattialla. Hän etsii oikean laiturin, ei, hänen ei tarvitse etsiä, hän osaa paikan ulkoa. Hän löytää vapaan penkin, kun hän on istahtanut, tuntuu aamu taas samanlaiselta kuin kaikki aamut sitä ennenkin.
Laiturilla kaksi, 9.45 Helsingistä. Asemalla kaikuu.