IRC-Galleria

Joudun kulkemaan kahdesti pyöröoven läpi. Pitää kiirehtiä, ettei ovi puraise kantapäitä. Sitä ajattelee vain, että mitä jos jäisi ikuisiksi ajoiksi pyöröoveen. Pyörisi vain, kävelisi ympäri, ympäri, vaikka väsyttäisi, pitäisi vai kävellä jottei ovi tulisi päälle. Pyöröovi on juoksupyörä, minä olen hiiri, jonka häntä jää liian helposti pinnojen väliin.

Bussipysäkillä tajuaa asioiden irrallisuuden. Sitä vain seisoskelee ja vilkuilee vähän väliä, näkyykö sitä pyörillä varustettua metallilaatikkoa. Ympärillä, lähellä on ihmisiä, mutta kuitenkin ne ihmiset ovat kaukana. Seison siinä loskaisella kadulla, vilkuilen vaivihkaa muita. Jotain ihmisiä vain, niitä tavallisia, kuin bussipysäkeillä yleensä näkeekin, heille itselleen sillä on merkitystä, keitä he ovat, ei minulle, ei nyt -


--


Apteekin edessä isä odottaa lapsensa kanssa bussia. Ehkä suurinpiirtein 5- tai 6-vuotias lapsi on puettu punaiseen haalariin, punaiseen kypärälakkiin ja punaisiin kumisaappaihin. Niin, punainen on tyttöjen väri. Lapsi loikkii katua pitkin poikittain, katsomatta törmäileekö muihin ihmisiin, keskittyy kielenpää ulkona siihen tiehen, jonka on itse valinnut. Pysähtyy keskelle katua, muitta mutkitta pyllistää ja kurkkaa jalkojensa välistä. Nauraa. Ruskeat kiharat eksyvät suuhun, silmät vilkkuvat.


Olinko minäkin tuollainen?

Siinä tapauksessa en ole enää. En osaa olla enää lapsi, en muista miten se tapahtuu. Pystyn vain kuvittelemaan, omasta maailmastani, lasten ja aikuisten maailman väliltä, millaista se olisi. Millaista olisi elää lasten maailmassa?


''Punainen on tyttöjen väri.''
Punainen, ruudullinen huivi.


''Sininen on poikien väri.''
Sininen reppu ja siniset kengät.


''Ei saa astua viivojen päälle!''
Vilkaisen alas. Astuinko? En kai vaan...
Astuin. Seison viivan päällä.


''Minä itse! Minä olen jo iso tyttö!''
Pienenä halusin olla iso. Nyt kun olen -
Olenko?
- iso, en enää tiedä, haluaisinko. Enkä tiedä olenko pieni vai iso. Ehkä en kumpaakaan, ehkä olen vain jotain siitä väliltä? Ihmiset lokeroidaan, ''oletko jo iso poika?'' , ''Sinä olet vielä liian pieni''. Olen jotain siitä väliltä, keskeltä,yhtä kaukana kummastakin päästä, en ole etelä, en ole pohjoinen. En ole aikuinen -

- en lapsi.
Olen jotain määrittelemätöntä, jotain mitä selitään luultavasti vanhempien oppaissa sanalla ''nuori'' plus muuta sälää.

Mietin, miten erilaista olisi elää vielä lasten maailmassa. Aikuisten maailmassa sanotaan ''Päivää'', vaikka ollaan selvillä vain omasta kokousajasta, ja kysytään ''Mitä kuuluu'' vaikka ei oikeasti välitetä. Lasten maailmassa pukeudutaan tyttöjen ja poikien väreihin, katsotaan Muumeja ja sanotaan, niin kuin asia on.


--


Bussi tulee kohdalle, istun, istun oikealle pysäkille asti. Nousen, laskeudun bussin portaan loskaiselle tielle, kävelen, kaivan avaimen poikien värisestä repustani, avaan oven, astun sisälle, heitän repun lattialle, riisun kengät, takin, huivin. Ja huomaan vasta nyt etten ole ajatellut koko aikana mitään, mitä muistaisin ajatelleeni.

Jääkaapille, nälkä. Avaan oven,
ne pienet siniset miehet hyppäävät ulos.

''Iltapäivää, haluaisitko herneitä?'' kysyy Muu-Mies.
''Huomenta, ottaisitko jugurttia?'' kysyy Olavi.
''Päivää, tahtoisitko juustoa?'' kysyy Juupajuu-Mies.
''En mitään, mutta kaiken.''
''Ymmärrän'', mutisee Ookoo-mies ja tosiaan ymmärtää.
''Senhän sinä osaat parhaiten.''

Suljen oven, vähän ennen kuin se menee täysin kiiinni, valo sammuu, jääkaapin ohje väittää, että se johtuu automatiasta, minä tiedän, että se johtuu Olavista, joka sammuttaa sen margariinin takana piileksivästä katkaisijasta.







Ja minä katkaisen itseni olemalla jotain mitä en ole, katkaisijasta jota en tiennyt edes olevan olemassakaan.