IRC-Galleria

--


Klo 12.15 ja siitä eteenpäin:

''Olet koe-eläin! Sinussa on jotain eläimellistä!''
''KRRrrrrAuH!''
''ÄrrMurr.''
''ÄLÄ VARASTA MUN REPLIIKKEJÄ! MINULLA ON VALMIIT REPLIIKIT!''
''HrrMURR!''

-

''ONKO SINULLA YKSI YKSITYINEN YKSITOIKKOINEN YKSILÖPERSOONA?

ON MINULLA KUUSISATAAKYMMENTÄ NANOSEKUNTIA JA MILJARDIKYMMENTÄVIISIMILJOONAA KILOGRAMMAA JA VIISITUHATTAKOLMESATAATOISTA HIIRENKORVALLISTA JA KYMMENENTUHATTAKOLMEKYMMENTÄKAHDEKSAN PILKKU VIISI PROSENTTIA BRUTTOKANSANTUOTTEESTA JA KAHDEKSANSATAATUHATTAVIISIKYMMENTÄMILJOONAABILJOONAAKVINTILJOONAA METRIÄ PLUS TUHATKUUSIKYMMENTÄKOLMEKYMMENTÄ PILKKU KAKSITOISTASATAATOISTAKAHDEKSANKYMMENTÄ SILINTERIHATULLISTA SEKÄ KUUSITOISTAKYMMENTÄKOLMESATAA PILKKU VIISIKYMMENTÄYHDEKSÄNTOISTA MILLIMETRIÄ ETTÄ SEITSEMÄNSATAAKYMMENTÄTOISTA MILLIGRAMMAA JA KISSANVIIKSET, KURKKUPASTILLI JA HAJONNUT BANAANI. PISTE! ''

''Kelatkaa, en revenny kertaakaan!''


---


Klo 15.12 ja siitä eteenpäin:

Puistonpenkillä istuu kaksi vanhempaa naista, katsovat kadulla kulkevia ihmisiä, siemailevat marketin ala-aulan automaatista ostettuja take-away-kahvejaan ja keskustelevat Suomen Nuorison Tulevaisuudesta kovaan ääneen, jotta ohikulkevat mp3-soittimiaan huudattavat ONLYhenkkamaukkaoneway-sukupolven teinit varmasti kuulisivat ja huomaisivat täti-ihmisten tarkoittavan heitä ja kun keskustelu tyrehtyy hetkeksi ja molemmat ovat vähän aikaa hiljaa, kärpäset pörräävät heidän ympärillään ja sitten toinen naisista avaa suunsa ja melkein nielaisee pienen eksyneen kärpäsen mutta se lentää hänen nenänsä kautta ulos ja nainen kysyy merkitsevään sävyyn:
''Mihin on peruskoulun hyvä opetus ja kuri kadonnut?''




Samaan aikaan epätoivoinen oppilas tuskailee tietokoneen ääressä, mutta koska sattuu omaamaan lieväasteisen psykoosin johon sisältyy siis hallusinaatioita sun muuta mukavaa, hän onnistuu kyhäämään siinä pyörivällä tuolilla istuessaan selvästikin yliampuvaa mielikuvitusta ilmentävän ja opettajan kiusaamistarkoituksellisen tekstinpätkän joka kuuluu seuraavasti:
''Avasin pari kirjaa ja huomasin että ne ovat suhteellisen tylsiä joten kuorin itselleni mieluummin banaanin.
Mutta koska työ oli pakko tehdä, istahdin olohuoneeseen tummapaahtoisen kahvin sekä muutaman turkinpippuripussillisen kera ja pakottauduin lukemaan nämä kyseessä olevat tylsänpuoleiset kirjallisuusklassikkojen irvikuvat. Koska opettaja vaati myös jonkinlaisen selvityksen ’’päättötyö’’ salanimellä, vaivauduin myös juuri ja juuri avaamaan Wordin eteeni ja kirjoittamaan näinkin fantastisen alun aineeseeni. Olen muuten sivumennen sanoen ylpeä siitä koulutuksesta, jonka olen peruskoulun aikana saanut.''




Naiset nousevat ja toivottavat toisilleen hyvää päivänjatkoa ja kumpikin ajattelee sitä vaikei myönnäkään, että löytyykö heille enää vanhuudenpäivillä veroja maksavia kunnollisia elättäjiä kun kerran peruskoulu on sitä mitä se on.



Oppilas mainitsee tekstissään, joka on muuttunut jo suhteellisen järkeväksi tilapäisen mielenhäiriön jälkeen, sanan ''neekeripoika'' ja Word kehottaa ''tarkistamaan, sopiiko sana kirjoittamasi tekstin tyyliin.''

..




Terapeuttisetä: Joo, luulen että uni vois auttaa. Mee nukkumaan, oot selvästi yliväsynyt.

Potilas: Äh. Ei se vaikuta siihen. Kun yritän nukkuu nään vaan outoja unia ja lopulta herään miettimään niitä unia enkä loppujen lopuks pysty nukkumaan juuri ollenkaan.

Terapeuttisetä: Mitä ihmeunia sä sitten näät kun niitä pitää keskellä yötä herätä pohtimaan?

Potilas: No, jotain ihmejuttuja vaan. Niissä on aina jotain pieniä miehiä jotka asuu jääkaapisssa ja sitten liimaan niihin hedelmätarroja. Tai sitten heitän niille naksuja. Ja sitten kaikkia muitakin outoja olioita ja seikkailen siellä keskellä ja ne puhuu jotain outoja lauseita jaja -

Terapeuttisetä: Psykoosi. Sulla on tyttö PSYKOOSI.

Potilas: Onko psykoosin kyljessä hedelmätarra? Multa puuttuu vielä psykoositarra.

Terapeuttisetä: Onko sulla hallusinaatioita? Tai delusioita?

Potilas: Se tarra, onko se tarra sininen?



..




TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
ei oo. se naksuttaa.
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
naksnaks.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
Niksniks.
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
vrää.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
KRAUH!
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
MURR!
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
ÄRRmurr.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
(se on naksu ku ääntelee en mie)
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
(okei.)
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
KRÄÄÄÄK.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
Kopkop.
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
pom. pomps.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
tumps tumps.
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
slurp
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
Mums mums.
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
Rousk rousk
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
kling klong
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
pimpom
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
kauh kauh
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
viuh
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
huis
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
töps.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
HUMPS!
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
TÖÖT
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
pauk
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
poks
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
[det var min ääniefekt.]
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
PIUM PAUM
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
trööt.
TSUH NAKSU. Aika herkkuu. sanoo:
kahin kahin
Janswen // Naksuu<3 sanoo:
zip.



--



Sarjassamme järkevät keskustelut.

No ei oo turhan nastaa enää nousta aamuisin
Ei voi sanoo hurraa enää edes jouluisin
Pääni muovipussihattuun laitan hautumaan
Vielä hetken aikaa niin mä pääsen nirvanaan

Sä teet niinkuin käsketään
Olet niinkuin määrätään
Jos sä haluut olla cool

Multa lähtee järki
Mut ehkei se haittaa
Oi oi oi
Multa lähtee järki kauas pois
Multa lähtee järki
Vaikkei sitä ollutkaan
Oi oi oi
Multa lähtee järki kauas pois

[Apulanta- Multa lähtee järki]


---


Väsyttää. Sitä yrittää väkisin nousta aamulla ja kuvitella että kalenteriin katsomalla tulee kevät. Keväällä ei ole kinoksittain lunta, ei.
Toivoisin, että omistaisin positiivise ajattelutavan. Sellaisen, että löytää joka asiasta jotain hyvää, jonkun valonpilkahduksen. Että osaisi sanoa juuri ne toista piristävät asiat, kertoa juuri sen mitä toinen siinä mielialassa kaipaa. Olla päivänpaisteena jollekin, joskus.
Tunnen yhden tällaisen ihmisen.

Se en ole minä.
Huonoina päivinä minä olen harmaa pilvi auringon edessä, hyvinä vaaleampi ja repaleinen hahtuvapilvi, jolloin auringonsäteet pääsevät lävitseni.

Aamuisin on vielä kylmä ja vihreähuivinen tyttö bussipysäkillä kätkeytyy huivinsa taakse.
Hän pääsee vielä istumaan, mutta kohta bussi on taas aivan täynnä. Kaikki ovat menossa jjohonkin, kaikilla on kiire jonnekin. Vihreähuivinen tyttö miettii mitä tänään oppii vai oppiiko ollenkaan. Lukee vähän kirjaa, jossa hassu poika kirjoittaa hassuja tekstejä koulun ilmoitustaululle. Pohtii, miten poika voi olla niin viisas, mutta aikuinenhan kirjan on kirjoittanut.
Koulussa jatkaa samaa rataa kuin aina ennenkin.
Koulu on juna. Opetussuunnitelma on veturi, opettajat veturinkuljettajia ja konduktöörejä. Liput ovat todistuksia.
Oppilaat kyydissä istuvia matkustajia, tieto junanvaunut.


''Äiti, opin tänään laskemaan ihan itse.''
Nousta paikaltaan, kävellä seuraavaan vaunuun ja istahtaa jälleen.

---

Taimi, jonka annoit minulle,
on nyt suuri puu
ja sinä saat
poimia sen hedelmiä.



Lumipallo, jonka minua kohti vieritit,
kasvaa yhä suuremmaksi
ja lopulta jäät itsekin sen alle.







Ajatusharjoitus. Mieti,
kummasta on sinullekin hyötyä.

---

Joskus toivoin
pystyväni muuhunkin
kuin nyt
tekemään muutakin
kuin olemaan oma itseni
elämään täysillä
valmiiksikirjoitettua kohtaloa
mutta sitten mietin
mitä minä sillä tekisin?
käsikirjoituksella?
siinähän on valmiit repliikit.

Niinkuin teatterissa
ja elokuvissa

Eiväthän ne ole aitoja.






--






Maaliskuu. Virallisesti kevät mutta muuten täysi talvi vielä.
Pitää kai vaan odottaa.

Santeri muisti minua. Lämmin kiitos.


- Nimesi?
Peppi Lotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu.
Oikeasti.
Mutta leikitään että se on Sofia. Vähän tylsempi, ei tule kademieltä muille.

- Ikäsi?
15,75.

- Syntymäkuukautesi?
Toukokuu.

- Missä asut ja kenen kanssa?
Turussa, vanhempien ja sisarusten, Herra Hipsuvarpaan, erinäisten romujen ja muutaman villakoiran kanssa.

- Kuunteletko nyt jotakin musiikkia, mitä?
En. Välillä on hyvä olla ihan hiljaisuudessa.

- Mitä sinulla on päälläsi?
Itse kustomoidut farkut, oranssi-valkoinen raitapaita, tossut, joista on pohja rikki.

- Poltatko kynttilöitä?
Juu. Useimmiten syksyllä ja ennen joulua. Keväällä ei tule pahemmin polteltua.

- Milloin olet viimeksi heilunut imurin varressa?
Viime lauantaina.

- Mikä on suosikkilomasi?
Kesäloma. Mutta muutkin lomat menevät, ei siinä mitään. Sen verran maltan kyllä olla erossa rakkaasta koulusta...

- Minkä kirjan olet lukenut viimeksi? Piditkö siitä?
''Pientä purtavaa''. Muistaakseni. Pidin.

- Mikä väri kuvastaa sinua ja miksi?
Monetkin värit. Metsänvihreä, oranssi, yleensäkin kirkkaat värit. Olen värikäs, luova [omasta mielestäni], useimmiten hyväntuulinen, mutta onhan minulla huonotkin puoleni.

- Mitä näet edessäsi (tietokoneen lisäksi)?
Pussin täynnä penkkarisaalista, peltisen lakritsipurkin, punaisen lasin jossa on kyniä, harvinaisen tylsäntavallisen tapetin.

- Oletko ollut tänään ulkona? Mitä teit?
Olen. Juoksin bussipysäkille ja bussipysäkiltä kouluun ja koulusta bussipysäkille ja bussipysäkiltä kotiin.

- Kuinka usein matkustat bussilla?
Arkena joka päivä kouluun ja takaisin. Satunnaisesti muuallekin.

- Mistä ostat yleensä vaatteesi?
Sieltä mistä löydän sellaisia, jotka tuntuvat omilta.

- Onko sinulla lemmikkieläintä? Jos on, minkä niminen? Jos ei, haluaisitko?
Albiinokani. Lucky alias Hipsuvarvas Hiltunen.

- Oletko neulonut koskaan mitään?
Ala-asteen väkinäisistä väkerryksistä olen yläasteen aikana kehittynyt melko paljon. Olen neulonut ainakin 8 pipoa, kaulahuiveja muutaman, kahdet lapaset, säärystimet. En jaksa luetella enempää.

- Millainen lompakko sinulla on?
Marimekon Unikko-kukkaro.

- Mitä odotat elämältä?
Sitä mitä se tuo tullessaan.

- Minkälaisen auton haluaisit vai haluaisitko ollenkaan?
Haluasin melko pienen, limenvihreän tai turkoosin.

- Mitä aiot tehdä vuonna 2006?
Vaikka mitä. Jatkaa elämääni, kuten tähänkin asti.

- Mitä ikimuistoista teit vuonna 2005?
En luultavastikaan mitään erityisen ikimuistoist, koska ei tule mitään mieleen.

- Kuka on rehellisin tuntemasi ihminen?
En osaa sanoa. En itse ainakaan.

- Miltä kyntesi näyttävät?
Kaipa ne ovat ihan normaalit. Eivät lyhyet mutta eivät erityisen pitkätkään.

- Millainen sää ulkona on?
Pakkasta. Aurinko paistaa.

- Tärkeimmät ihmiset elämässäsi?
Kliseistä. Ystävät ja perhe.

- Oletko menettänyt ketään läheistäsi?
Een..

- Asia joka saa sut surulliseksi?
Asiat, jotka tuntuvat pahoilta ja epäreiluilta.

- Asia joka saa sut iloiseksi?
Positiiviset ihmiset.

- Mitä harrastat?
En mitään säännöllisesti. Inspiraation iskiessä taidetta, toisin sanoen piirtämistä/maalaamista, kirjoittelua ja valokuvausta niissä puitteissa joihin on mahdollisuus

- Biisi joka saa sut surulliseks ja miksi?
Ihan mikä vain haikea biisi, jos sattuu olemaan sellainen fiilis.

- Mitä pelkäät?
Menettämistä.

- Hirvein muisto?
Kerran ala-asteella sain matikan kokeista 8-.
Tai sitten ei.

- Ihanin muisto?
<3

- Onko sulla mesee?
On on.

- Kesä vai talvi?
Kesä.

- Syksy vai kevät?
Molemmat, silloin kun ei ole loskaa.

- Lempiohjelmasi?
Haluaisin melkein sanoa että Pikku Kakkosen ''Varokaa heikkoja jäitä''. Mutta en sano.



Haastan tähän vain sielunsiskoni
tuuliaa^

:>

Kävelen ulkona, lumi narskuu kenkien alla. Kävelen, en ajattele mihin olen matkalla, en ajattele määränpäätäni, kävelen vain. Annan jalkojeni viedä. Jaloissani on kartta, siihen on merkitty pisteitä, punaisella. En näe sitä, mutta luotan siihen.
Aurinko paistaa sivulta, lämmittää hiukan poskia.
Kävelen suojatien yli, ohi bussipysäkin.
Jatkan kulkuani kohti etäämmällä häämöttäviä kerrostaloja, niiden katot ovat lumen peitossa.
En näe ketään muita. Autiota, lunta, autiota. Lisää lunta, autiota, autiota, autiota.

Kävelen puisella sillalla, se ylittää melkein kokonaan jäätyneen puron. Pysähdyn, katson alas, mustaan vetään heijastuu kuvajainen. Ponnistan, kiipeän sillankaiteelle, kävelen sitä pitkin, hiukan horjuen. Nostan kädet sivulle, se auttaa tasapainon pitämisessä.
Hyppään alas ja jatkan taas matkaani ei-minnekään.
Hyppelen hiukan, lämmitelläkseni.
Hengitys karkaa huuruna ilmaan.

Kerrostalot ovat jo lähempänä. Kiristän alitajuisesti vauhtiani, kuin minulla olisi johonkin kiire iahn oikeasti, enkä olisi vain päämäärättömällä päiväkävelyllä. Kohta loikin lumisen pellon yli, näen sivusilmällä rusakon loikkivan vierelläni vähän kauempana, pelästyy, loikkaa metsän suuntaan ja katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Hyppään ojan yli, ei yhtään vettä. Läpi pienen metsäsaarekkeen peltojen keskellä. Kerrostalot lähenevät koko ajan.

Kun olen aivan lähellä taloja, hidastan taas vauhtiani. Annan hengityksen tasaantua, työnnän kädet taskuun, sormet ovat jäässä.
Täälläkin autiota. Kerrostalot muodostavat piirin pihan ympärille. Liukumäki, vihreäksi maalattu elefantti. Keinut, yksi ihan pienillekin, sellainen vauvakeinu, mistä ei pääse putoamaan niin helposti. Hiekkalaatikon hiekka on peittynyt valkoiseen lumeen, sen yli kulkee linnunjäljet. Fasaani.
Tähyilen ikkunoihin. Ei ristin sielua. Ei edes tupakoitsijoita parvekkeella.
Hiljaista, painostavaa, ahdistavaakin, vaikka on niin kaunista. Lumi kimaltaa auringonpaisteessa. Potkaisen talon ruskeatiilistä seinää.
Lasvasteet kaatuvat, jos niitä potkaisee tarpeeksi lujaa.

Tämä ei. On ja pysyy, varpaisiin sattuu kengän läpikin. Auts.
Alan huutaa. Huudan lujaa, niin lujaa kuin pystyn, niin lujaa kuin ääntä riittää. Huuto kaikuu kerrostalojen seinistä, kimpoaa takaisin -








-erilaisena.
Siitä tulee laulua.



Onko tuo minun ääneni?
En tiedä.
En kuule sanoja, mutta yhdyn kaikuun. Laulan mukana, vähitellen lämpö virtaa sormiin, varpaisiin, ei enää kylmä. Laulan, en silti kuule sanoja, lauluun yhtyy musiikki. Kuuntelen, talot humisevat, laulavat. Puut yhtyvät, pihan aita, lyhtypylväät, kumeaääninen rautaportti. Lehdettömät pensaatkin laulavat, koko piha on yhtä musiikkia.

Lähden liikkeelle. Luminen asfaltti laulaa matalasti allani, kun kävelen, lumi alkaa sulaa. Kävelen sohjossa, loskasta tulee vettä, vesi virtaa viemäreihin, viemärit solisevat tahdissa.
Kosketan seiniä, jää sulaa ikkunanpielistä, laulan koko keuhkojeni voimalla, maailma laulaa kanssani.
Ryntään läpi lehdettömän pensasaidan, lumi karisee oksilta, oksiin tulee silmuja, silmut aukeavat, vihreät lehdet. Routaisesta maasta nousee uusi ruoho, talven harmaus väistyy vähitellen. Aurinko paistaa, lämpimämmin, lämmittää maan, heitän kengät jalastani. Siivittää maailman uuteen kevääseen. Puihin puhkeaa lehdet, ei enää lunta missään.

Sisälläni ja ulkopuolellani soi musiikki, pauhaa kovaa, korvissa soi, ei se satu kuitenkaan. Musiikki on kaunista, laulan mukana.

Hyppelehdin portille, se avaa itsensä minulle, juoksen ulos pihalta, puiden reunustamalle kapealle tielle. Pihan ulkopuolella on vielä talvi, mutta kun kävelen, musiikki virtaa portista myös sinne. Nostan kädet ilmaan, pyörin, laulan, hypin, mitä kauemmas tiellä kuljen, sitä mukaa puihin tulee lehdet. Vihreät holvikaaret nousevat korkeuksiin yläpuolellani, musiikki kaikuu joka puolella.

Ensimmäinen ihminen tulee esiin puun takaa. Pieni lapsi, poika, maantienväriset hiukset, hiukan suipot korvat. Hän juoksee luokseni, tarttuu käteeni, huutaa jotakin, huuto on yllättävän kuuluva musiikin yli. Poika katsoo minuun, nauraa, hymyilee silmillään. Toinen tulee, tarttuu toiseen käteeni. Yhtäkkiä ihmisiä tulee lisää, lapsia, nuoria, aikuisia. Ihmiset muodostavat ketjun, minä olen siinä keskellä, kaikki pitävät toisiaan kädestä kiinni.
Musiikki vain yltyy, ihmiset yhtyvät lauluun. Se on mahtipontista, kaunista, kuin satatuhatta pianoa, harppua, selloa, viulua, kitaraa, kaikkia maailman soittimia.

Minä juoksen pitkin tietä, ihmisketju molemmilla puolillani, musiikki kaikuu ja soi, soi kauas, kauas, maailman ääriin.
Ja lehtiholvit aukeavat, paljastavat auringonvalossa kylpevän taivaan, tunnen nousevani. Jatkan juoksua, ihmiset perässäni, olemme kuin kurkiaura. Nousen ylöspäin, juoksen pilviä kohti, aurinkoon päin, enkä tunne edes portaita.
Ýlös, ylös, ylös.




Katson alas. Maanpinta etääntyy yhä kauemmas. Talot ovat kuin arpakuutioita maailman pelilaudalla.
Ja pelilauta on kaunis,
yhtä kaunis kuin musiikkikin,

niin kaunis


kaunis että



sattuu



sattuu



muttei
































satukaan.

Mie olen Supertenava 2006.

Laulan Janne Tulkkia ja välillä saan ehkä lampun ees pilkahtaan lantussa. Välillä.
Talenttiosuuteni multihuipennus on työkkärin logo lontoonrakeista.

Et usko vai?

Kannattais, ettei tuu niitä jälkipuheita.

Tiesittekö työ, että jos leffa on oikeesti hurjan kiva niin sen voi kattoo sitte vaikka viis kertaa samana päivänä?

Joo, on se totta.
Mie olin kaverilla yötä, perjantaista lauantaihin. Katottiin viis leffaa, tai no, 3 kertaa yhtä ja yhen kerran toista. Sitte mie saavutin miun sisäsen lentäjän, sen pienen Sofin joka tahtoo aina korkeemmalle ja korkeemmalle.
. Jotenki vapauttavaa.

[''Siulta tulee kivasti tota keksiä suusta.''
''Niin siultaki.''
--
''MUTTA RIIVAAJA ON YHÄ NAISESSA!''
''Veli Ruho, tuo pyhää vettä!'']


Kiipesin koulun katolle. Ei siinä mittää, mut ku kello oli jotain - eäh, en mie muista- ja se katto oli, sen lisäksi että se oli sellanen kalteva, se oli ihan helvetin liukas. Ja siellä oli kakskytä senttiä lunta. Ei lumikaan mitään, mut ku miulla oli tennarit jalassa. Eikä tennaritkaan mitään, mut ku niissä on reiät molemmissa kantapäissä, tullee lumi sisään. Ja sukat kastuu.

[''Mut eikö ois ollu mukavampaa porata sohvalla ku sohvan takana?''
--
''En mie puhu lasta!''
--
''Siis onko tää nyt lapsi vai koira?'']

Oltiin ulkonakin, ei myö koko ajan sisällä oltu. Illalla, ensin oli vähän kylmä mutta mitäpäs tuosta. Äkkiäkös siinä lämpeni kun luisteli ilman luistimia kaukalossa, johon oli kuulemma pääsy kielletty. Mut ei myö sitä uskottu.
Ja muuten, tiesittekö työ että karaoken laulaminenkin lämmittää?

[''Mie oon se yksinhuoltajahylje. Ja sie oot miun kuutti.''
''Myö mennään kahville Jarmo Jääkarhun (Jarmojääkarhuvilkutus) luo. Se on saanu vauvan.''
''Miten kädet?''
''Näin. Ja ne on muuten räpylät.''
''Aijaa''
''Nyt mennään.''
''TÄÄLTÄ TULEE NORJALAINEN HYLKEENPYYTÄJÄ! KOHTA EI KUUTTI PYSY ENÄÄ NAHOISSAAN!''
''KUUTTIANI ET SAA!''
''KUUTIN MINÄ JUURI HALUAN!''
''Jätkät hei, mitä täällä tapahtuu?'']

Mie lihoinki varmaan viis kiloa ainaki. Ku kyllähän pitää aina jotain napostella ku kattoo leffaa, eikö? Suklaata, sipsejä, salmiakkia, sellasta.
Mutta tän kirjotuksen idea oli oikeestaan kiittää miun leffa-karaoke-seuraani. Kiitti Jans, oli kivaa. Uuestaan vielä joskus, eikö? ;)

[''Mie oon huuhkaja.''
--
''Oli se kyllä aika - vau experience...
Sinne laskeutu vittu British Airways. Siellä ohjaamossa oli ainaki satakakskyt kiinalaista ja ne vilkutti silleen WINKWINK!''
''Ei taida olla navigointi Jimin parhaita puolia?''
''Ei oo ei...'']


Kymppi jätkät vetoa että joku arvaa mitkä leffat oli kyseessä?

Ja se joka ei taputa ottaa turpaan.
Ja antakaaki kunnon aplodit ettei tuu niitä jälkipuheita sitten.




[''Näitkö sen mikä Jenni Rovaniemeltä? Se ku veti balettia? Sen vitsit oli juuttunu viktoriaanisen ajan skenaarioihi.''
''Te koitatte tehä meistä vaan syntipukkeja ku te hävititte ite ne rahat. Mie oon nähny yhen filmin missä oli ihan samanlainen tilanne. Siinä lopussa poliisille häkki heilahti ja Haadeksen hauva haukahti. Eikä ollu ees luontofilmi.
''Käytsä salilla?''
''Tykkäätkö muuten luontofilmeistä? En muuten usko että tykkäät. Luonnossa ei oo hyvä ja paha eroteltuna. Ei näin ollen poliisille hommia.''
''Mie en puhu vaikka pään katkois. Vittu sillon mie varsinkaan puhuis mittää. Tuli vitsi.
''Ootsä kattonu Matulaa? Se on suomeks kahden keikka. Se on saksalainen poliisisarja. - Ihan paras.''
'' ... Mikä se oli se kysymys?'']


:'D

Herään. En tahdo nousta vielä. Jään makailemaan sänkyyn ja katselen hämärässä kattolamppua. Siitä roikkuu sellaisia läpinäkyviä muoviläpysköjä, ne pyörivät hitaasti. Jostain vierestä Miso [puhelimeni, alias Miso Henri Armas] alkaa meuhkata. Tahtoo sanoa jotain.
Miksi nyt? Äsken vielä oli ihanan rauhallista.
Ai niin. Herätys. Käskin eilen Mison herättää 6.15, ajattelin että ehdin käydä suihkussa.

--

''Se on upea!''
Hän katsoo sitä auringonpaisteessa. Se makaa nurmella, sen punaiset kyljet hohtavat. Sen luut ovat ohuita, hiukan taipuisia, hentoja. Linnun luita.
Tyttö kuvittelee sen lentävän taivaalla kevyesti, syöksähtelevän nopeasti tuulessa.
Sen pyrstö on värikäs, kaikkia sateenkaaren värejä. Sinistä, punaista, keltaista, vihreää, oransssia, violettia. Se on kaunis, häkellyttävän kaunis.
''Se on upein, mitä koskaan olen nähnyt.''

--

En mene tänään kouluun. Jään potemaan flunssaa, väsyttää, mutta ei nukuta. Yöpöydällä on pino nenäliinoja ja Miso, tällä kertaa hiljaa.
Se, että on kipeänä, pakottaa ajattelemaan. En ole kotona yksin, mutta on hiljaista. Ja kun on yksin, hiljaisuudessa, on melkein väistämätöntä alkaa ajattelemaan.
Flunssa on tekosyy olla raahautumatta kouluun, mutta se on myös syy ajatella.
Kun ei ole muutakaan tekemistä.

--

Tyttö kumartuu hitaasti. Ojentaa käden, kuin hidastetussa elokuvassa. Kuin ei olisi liikauttanut sormenpäätäkään pitkään aikaan, ja nyt saisi sen ilon. Innostuneesti kurottaa laihan kätensä alemmas, alemmas. Vielä vähän.
Sen pinta on kuin silkkiä, samettia, kuin puron puhdas vesi, kuin tivolin vaaleanpunainen hattara, kuin pehmeä iho, kuin kaikkea sitä mitä maailmasta löytyy, samalla kertaa.

--

Lepään, luen välillä, ajattelen. Ajattelen kaikenlaista, kaikkea. En osaisi pukea niitä ajatuksia sanoiksi, en edes yritä.
En mene aamupalalle vielä pitkään aikaan.

--

Hän ottaa sen käteensä, vaikka se on niin iso, ettei meinaa pysyä tasapainossa. Tyttö pitää siitä kiinni kahdella kädelle, ei halua sen putoavan, kuin se olisi kallein maailmassa.
Yhtäkkiä poskea kutittaa leuto tuulenvire. Ensin pieni henkäys, kuiskutus korvaan, sitten se voimistuu. Hetki hetkeltä, tuuli kerää voimiaan. Puhaltaa hiukan kovempaa, vielä vähän kovempaa. Nopeammin, voimakkaammin, kunnes se saa tytön kultaiset hiukset lentelemään vallattomasti. Tyttö hymyilee, hymy leviää kasvoille, silmiin asti, saa ne tuikkimaan kuin tähdet.

--

Syötyäni hiukan jogurttia rojahdan taas sänkyyn. Vedän peiton korviin, laitan tyynyn alle toisen tyynyn, sen, jonka ompelin työllä ja tuskalla ala-asteella. Heitän palloiksi rutistetut nenäliinat roskakoriin, en jaksa lukea enää. Pitäisi kai valmistautua kokeisiinkin, mutta ei nyt.
Ei vielä.

--

''Nyt on sinun aikasi.''
Tyttö heittää sen korkealle ilmaan, pitää narusta kiinni, lujaa, puristaa sitä sormiensa välissä, niin että ihoon jää hennot urat. Se noisee korkeammalle, kohoaa ylös uljaasti, tuuli kutittelee sen kylkiä, se loistaa taivaalla kuin tulipunainen liekki. Se pyörteilee pilvien lomassa, tanssii taivaankannella kauniisti, ilmavasti. Liihottaa lämpimissä ilmavirtauksissa, sen naurun voi melkein kuulla, sen suunnattoman ilon, kun se pääsee omaan elementtiinsä.
Ilma on sen äiti, tuuli veli ja aurinko sisar. Pilvet ystäviä.
Ja se on kaunis, äärettömän kaunis. Niin kaunis, että kurkkua kuristaa, niin kaunis, että kädet tärisevät, niin kaunis, että silmät kostuvat. Kaunis, kaunis, kaunis.

--


En tiedä kuinka kauan nukuin. Nukahdin hetkeksi. Ehkä tunniksi, en pysty muistamaan enää. Hieron silmiäni hiukan ja nappaan kirjan vierestä, avaan sen siitä mihin jäin, siitä mistä taitoin vähän sivun kulmaa. Luen, mutta en keskity. Ajatukset harhailevat.
Työnnän kirjan sivuun, kirjassa Emilia pohtii ihmissuhteitaan.
Minä käännyn kyljelleni ja tuijotan kattolamppua.

Jossain vaiheessa, muoviläpyskät hämärtyvät, niistä tulee lumihiutaleita. Ne pyörivät villisti, huone sumentuu. Todellisuudesta tulee unta ja päinvastoin. Harhailen hetken valveillaolon ja nukahtamisen välillä, en tiedä milloin silmät antavat periksi.

--

Tyttö pitää narusta kiinni, katsoo taivaalle, punainen tulenlieska, sateenkaaren värinen lintu.
Ja leija tanssii, tanssii pilvien keskellä, tanssii, laulaa, tanssii, tanssii vinhasti taivaalla tuulessa ja auringonpaisteessa. Tyttö otta ruohikkoisesta mäestä vauhtia, juoksee, juokseen, naru yhä kädessään, kuin aikeissa lähteä lentoon. Tuuli tarttuu tyttöön, aurinko hymyilee, taivas on kutsuvan sininen.
Tyttö kompastuu. Nurmella on kumoon kaadettu maalausteline. Tyttö kompastuu, ja ote kirpoaa. Naru luisuu sormien välistä, kevyesti, hitaasti, mutta kuitenkin nopeasti, niin nopeasti, ettei sitä saa enää kiinni.
Hän katsoo taivaalle, leija, kaunis tulipunainen lintunsa, sateenkaarensa, karkaa yhä kauemmas, tavoittamattomiin.
Tyttö tuntee silmiensä kostuvan. Yrittää vielä kurottaa kätensä, kuin ylettäisi taivaalle.

Yhtäkkiä ei enää itketä. Tytön valtaa lämmin, kuplivan iloinen tunne. Silti sisällä on pieni tyhjä paikka, se paikka, josta leija karkasi. Mutta tyttö tietää, että hänen tulipunainen lintunsa on onnellinen. Se vilkuttaa vielä pyrstöllään taivaalta, ennen kuin katoaa.

Hän kömpii pystyyn, oikoo ruttaantuneen mekkonsa ja kävelee maalaustelineellä. Ponnistaen voimansa hän nostaa sen pystyyn, kerään pensselit ja väripaletin nurmikolta. Kääntää vielä telineessä olevan maalauksen niin, että kuva näkyy.

Maalauksessa on leija, hänen kaunis leijansa.
Tulipunainen lintunsa.

--

Ja näen unta.