IRC-Galleria

Mä yritän kirjoittaa farssia. Tai siis nyt mä kirjoitan tätä blogimerkintää sijaistoimintona farssin kirjoittamisen välttämiseksi. Mua ei nyt farssita. Ei sitten yhtään. Ei farssin farssia. Ei edes farssia farssin kirjoittamisesta, joka kyllä on yksi farssi. Farssin alku ei edes ole hauska. Absudi ja kummallinen, mutta ei hauska, paitsi välillä. Typerä farssi. Ei osaa. Ei pysty. Ei huvita. Ja mä aion yrittää TEAKiin dramaturgian linjalle, enkä saa edes yhtä farssintynkää aikaan. Ei farssi vieköön! Nyt on pakko yrittää!

En voi kirjoittaa tänne kaikkea. En vaan voi. En tiedä minne avaudun, kun kukaan ei enää jaksa kuunnella. Suklaalevy. Nyt iski pettymys omaan itseen. Iski tavallaan MM-hopeamitalistin pettymys. Miksi en ikinä voita silloin kun panokset ovat korkeat? Miksi voitan silloin kun tahtoisin hävitä. Olla viimeinen ja juhlia sitä. Tosin voitonjuhla ei vaatisi suklaalevyä ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että suklaalevy on suurin rakkauteni kohde.

Olipas se epäselvää purkamista ja koodikielisekoitusta. Mikä edes olisi palkinto? Ikuinen pikkusievä pseudo-onnellisuus omine ongelmineen ja riesoineen. En tahdo sitä. Mutta silti, jossain kaihertaa ajatus siitä, että jos sanan pseudo ottaa pois, jää jaljelle onnellisuus. Olisinko onnellinen? Tällä hetkellä taatusti, mutta olisinko sitä pitkään. Ehkä, ehkä en. Uskaltaisinko ottaa riskin, jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus? Uskaltaisin. Se kannattaisi, muttei välttämättä kauaskantoisesti. Vaikea uskoa, että se olisi tasaista ja tylsää. En usko, että se olisi myöskään ikuista glamouria, mutta se olisi hauskaa ja vakavaa samaan aikaan. En tylsistyisi, mutten ahdistuisi keskustelun puutteesta. Pitäisin siitä. Varmasti pitäisin. Olisiko se tarpeeksi epätasapainoista ja tarpeeksi tulenarkaa minulle? Enkä uskalla nyt kirjoittaa, että olisi, koska jos sen kirjoittaisin tietäisin, että olen kiertänyt kehää, josta muodostuisi spiraali. Kehä kehältä symmetrisesti syvemmälle.

Ei Tsiisus mä olen hämärä. Toivottavasti et lukenut.

Kuuntelen musaa, kun nyt on menossa pelitilanne, jota en saa kuulla, koska David ei ole siinä tilanteessa mukana. Minä istun siis tällä hetkellä varsin tärisevän Davidin kanssa oven toisella puolella. Tämä eläytyminen alkaa mennä jo pelottavaksi... :D

Pelisession jälkeen haluaisin Sarianneen käymään. Toivon, että joku jaksaa lähteä. En saa nukuttua ennen kuin olen puhunut. Siitä syytän paitsi roolipeliä, myös Maus -sarjakuvaa, josta puhuttiin jo Katrin kanssa aiemminkin tänään, mutta roolipelin teemat sekoitettuna Mausiin ja Davidin ideologiaan saavat mun pienen offgame ajatteluelimen laukkaamaan.

Koen kyllä, että roolipelaaminen on ennen kaikkea maailman paras ajanviete ja äärimmäistä eskapismia, jossa ei kyllä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Rakastan itseasiassa roolipelaamista ajoittain enemmän kuin omaa elämääni, josta en tiedä tällä hetkellä läheskään niin paljoa kuin Davidin elämästä. Davidilla on tulevaisuus. David tietää, mitä tahtoo. Minä en. Tosin en kyllä haluaisi jotutua Davidin saappaisiin muuten kuin roolipelissä. Viihdyn varsin hyvin Kaisana. Ainakin silloin kun saa roolipelata. :D

Yö tuli. Kohta on yö mennytkin. Odottelen ja odottelen. Vähäinen väsymys katosi. Ei ole hyvä nukkua yksin, kun on tottunut Katrin ja Sussun tuhinaan. Mikkis saattaa tulla käymään täällä ja sitäkin odotan. Olisi edes valvomisseuraa. Ei ole hyvä tämä yökukunta. Eilen oli mahtava Apulannan keikka ja torstaina oli hauskaa Weezyisen Weezyn kanssa Hevimiesten megapeli-illassa! Bingo bango bongo mulle rakas ompi Kongo! <3 :D Ja tietty Hevonen! :D Eikä pidä unohtaa että This is Persus-ED! :D

Laittaisi se Mikkis edes viestin niin tietäisin rupeanko ajattelemaan nukkumista. Se ei sitten ikinä osaa ilmoittaa liikkeistään! :D

Sunnuntaita kyllä odotan monestakin syystä. Yksi niistä on DAVID KISSIMYYR! Eli mun roolipelihahamo, johon olen jostain kumman syystä hullun kiintynyt. Sain jopa torstaina melkein raivarin Davidin puolesta! Piti juoda litra vihreä teetä ennen kuin rauhoituin. No ehkei ihan litraa, mutta kupillinen ainakin ja mulla on iso kuppi!

Kirjoitin tänään viisi runoa ja toivon, että joku lukisi ne joskus opistolla vaikka. *wink ;)* Ne kertovat kaipuusta ja naiseudesta. Ja vähän myös siitä, millaista on hiljaisuus.

-Gartie

Okei. Olin katsomassa uusimman Bondin eilen ja Daniel Craig hulluuteni kasvoi äärimmäisiin mittoihin. Niin suuriin, että laitoin yöpöydälleni lehden sivun, jossa komeilee Daniel Craig puku päällä. Hot on! <3
Harjoitin tänään myös megastalkkausta. Otin vieraslistan pois päältä ja stalkkasin ihmisiä himona. Tänään oli myös huoneen A202 suuri siivouspäivä ja kävelylläkin käytiin ja suunniteltiin ropea. Oli upeaa. Kiitos kivasta päivästä mun aarrekämppiksille, Susannalle ja Katrille. :) <3

Öääh. Ei mitään tekemistä, kun ei huvita pakata. Tänään pitäisi lähteä Orivedelle, mutta mä haluaisin nähdä mun Weezykän ennen sitä, mutta mulla on treenit, jonne haluan myös, vaikka se ei olekaan järkevää, koska mulla on kaksi murtunutta varvasta. Ja mua jännittää treenit ihan sikana. Musta tuntuu siltä, että Tiuku ei enää osaa mitään, ja että se ei mitenkään ole valmis virallisiin joulukuussa, joka oli mun tavoite, kun kesän tavoitteet meni poskelleen.

Mutta nyt mä menen syömään jäätelöä ja sitten pakkaan.

Mulla on nälkä ja pitäis mennä tekemään nuudelia, mutta kattila on edellisten nuudelien jälijiltä likainen. Ei huvita tiskata ei. Eikä pistää yöhousuja. Itseasiassa ainut nuudeli, joka mua tällä hetkellä inspiroi olis Simssin Nuudeli-kissa, mutta nyt ei voi pelata Simssiä, koska kuolee nälkään, jos ei syö. Jöhnispöhnispööperö!

Jokin kummallinen voima pakotti minut vajoamaan syvälle menneisyyteni ja repimään auki jotain, jonka olisin halunnut unohtaa, ja jotain, jonka luulin unohtaneeni. Tässä on tulos.


"Äiti, en tahdo mennä kouluun
äiti, saan aina olla yksin
Ei kukaan musta välitä
Saan aina yksin leikkiä
äiti, miks toiset vaan kiusaa?"


Muistaakohan kukaan muu kaikkea? Ajattelikohan kukaan silloin, että jotkin muistot saattaisivat nousta mieleni perukoilta esiin vielä kahdeksan vuotta viimeisten tapahtumien jälkeen, aivan yllättäen? Ymmärsikö, ja ymmrtääkö nykyisinkään kukaan, että jonain yönä itken itseni yhä uneen, kun lennän kärpäseksi kattoon ja katselen itseäni vuosina 1996-2001. Onko kukaan kokenut myöhemmässä eälmässään samaa, ja toivonut, ettei olisi koskaan tehnyt sitä minulle? Tietääkö kukaan, miltä tuntuu, kun ei uskalla mennä välitunnilla oppilaiden vessaan, vaan joutuu käyttämään opettajien vessaa?


"Mutsi hei, mä tahdon uuden videon
Tiätsä mutsi, missä meidän faija on?
En lukea, en tahdo tavata. En sydäntäni avata
Mutsi hei, mä en mee enää kouluun."


Olin erilainen ja ajattelevainen, mutten milloinkaan ilkeä. En koskaan vastannut samalla mitalla, vaan käänsin aina tietämättäni toisenkin posken. En katkeroitunut. Yritin aina olla ystävällinen, joskus jopa turhan antelias ja mielistelevä. Minua oli helppo käyttää hyväksi, koska toivoin saavani siten hyväksyntää. En milloinkaan etuillut jonossa, en haissut pahalta, en puhunut pahaa kenestäkään, koska minulla ei ollut ketään kenelle puhua. Silti noin kolmenkymmen oppilaan ryhmästä kohteeksi valittiin lähes yksissä tuumin minut. Ja se oli hyväksyttyä. Vastuullinen opettaja ei osannut kiinnittää asiaan huomiota oikealla tavalla. Siitä jopa sytettiin minua. "Mitäs olet noin erilainen!"


"Usein on vaikeaa elämäänsä aloittaa
Niin pienillä siivillä lentää.

Voi, kuinka koskee
Kelle sen kertoisin
Syvälle sydämeen sattuu."


Kuten jo kerroin, tietyn tunteen muistaminen itkettää minua yhä. Minun tulee itseäni itsekkäästi surku. Toivon, etten olisi koskaan joutunut kokemaan sitä. Toivon, että olisin saanut käydä viisi ensimmistä ala-astevuottani hyväksyvämmässä koulussa. Toivon, että opettajamme ei olisi mennyt siihen mukaan ja antanut kaiken sen tapahtua. Uskoakseni osa tämänkin hetken itsesyytösyöksykierteestä on kiinni siitä, että kuulin lapsena usein olevani itse syypää kurjaan kohteluuni. En kuitenkaan milloinkaan oppinut vihaamaan, enkä osaa raa'asti vihata vieläkään.


"Sattuu, pienet hartiat kun alas painuu
Koskee, paha lääkettä on siihen löytää
Kiusaajat saapuvat, näytös voi alkaa
Koskee, kun sivusta vain sitä katson."


Minusta kasvoi syrjimisestä ja jopa kiusaamisesta huolimatta varsin tasapainoinen ihminen. Kiitos tästä kuuluu ennen muuta äidilleni ja isälleni. Nykyisin osaan jo iskeä takaisin. Minulla on laaja sanavarasto, jota käytän empimättä. Puhun paljon. Minulla on monia ihania ystäviä, joista kolme hyvin hyvin rakasta nukkua tuhisee juuri tässä huoneessa, jossa kirjoitan tätä blogimerkintää. En ole enää pyhimys, mutta uskallan väittää, että lapsena jollain tavalla olin. Ainakaan en ollut joutunut kohtaamaan pahaa maailmaa. Ala-asteella se sitten tulikin vastaan pelottavan suoraan.


Tarkoituksenani ei ole aiheuttaa kenellekään syviä omantunnon tuskia. Tahdon vain muistuttaa ihmisiä siitä, että ilkeillä sanoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. (Arvatkaapa vaan, mitä nämä kolme rakasta ystävääni sanoivat, kun aloin hajoilla heidän nähtensä :D) Tosin siinä missä pahat sanat aiheuttavat pahaa mieltä pitkän aikaa, tuovat hyvät sanat onnea ja iloisuutta pitkäksi aikaa. Miettikää ennen kuin lähdette arvostelemaan. Miettikää, ennen kuin jätätte ketään yksin. Ihmiset kasvavat pikkuhiljaa aikuisiksi, eivätkä yksinäiset aikuiset voi ostaa ehjää sydäntä entisiltä hylkääjiltään.


Jos joku tunnistaa joiltain osin itsensä tästä tekstistä, ja jossain sen seurauksena liikahtaa jonkin sortin katumus, en välitä kuunnella anteeksipyyntöjä. Tahdon ennemmin, että tosiaan ajattelette tätä. Miettikää, miten kohtelette tulevaisuutenne ihmisiä, ettei kenenkään uuden opiskelu- tai työtoverinne tarvitsisi kokea syrjintää tai kiusaamista. Toisaalta... kyllä minulle saa nykyään tulla sanomaan suoraan ihan mitä tahansa. Keskustellaan asioista niin kuin aikuiset ihmiset ja katsotaan, mitä mieltä toisistamme ollaan. Elämäni on liian lyhyt siihen, että vaivautuisin olemaan vihainen.


"Yksin taas välitunnilla hän seisoo
Niin yksin, pois leikeistä toisten
Pikku zorrot, pikku prinsessat
Kohta aikuisiksi kasvavat
Ne kostaa,
et sydäntä voi niiltä ostaa."

23.11.08:
Yhä mietin, mikä kumman voima panee ihmisen olemaan toiselle ilkeä. Miksi emme voi hyväksyä erilaisuutta? Miksi emme kunnioita toistemme tunteita ja ajatuksia? Miksi ihminen on paska?

24.11.08:
"People, don't you understand
The child needs a helping hand
Or he'll grow to be an angry young man some day
Take a look at you and me,
Are we too blind to see,
Do we simply turn our heads
And look the other way"
-The Cranberries-

Kuten kaikki läheiseni tietävät, minulla on kaksi koiraa, joista nuorempi on pikkuinen villakoiraneiti nimeltä Tiuku. Tiukis asuu tällä hetkellä äitini ja isäni kanssa kotona, koska minä olen viikot ja osat viikonlopuistakin opistolla. Minulla tosin on edelleen agilityllisia, tokoisia sun muita yhteiskuntakelvollisia tavoitteita Tiukun suhteen. Minä en ole kadonnut pikkuiseni elämästä, vaikka olenkin opistolla. Tiedän myös, että Tiukulla on minua hyvin kova ikävä, aivan kuten minullakin on hyvin kova ikävä Tiukua. Minä olen ollut Tiukun elämässä mukana sen ensi hetkistä lähtien. Otin koulusta vapaata, kun se tuli meille ja kannoin sitä olkapäälläni, ettei sen olisi tarvinnut olla yksin huoneessani suojassa Akulta, joka ei silloin pitänyt Tiukusta yhtään. Onneksi ne ovat jo nykyisin kavereita keskenään. Tiedän, että olen Tiukun elämän ehdoton ykkösihminen. Itsekästä, tiedän, mutta asia nyt vain sattuu olemaan näin. Tiuku kasvoi pentuna minuun kiinni. Tämän hetkisessä tilanteessa se on jopa valitettavaa, mutta silloin kävi niin ja kontaktimme on yhä toimiva. En milloinkaan tappanut Tiukun luontaista kontaktihalua ihmiseen. Se onkin varsin ihmisrakas tyttönen, oikeastaan todellinen sosiaalipummi.

Vaikka olenkin hyvin kiitollinen äidille ja isälle sitä, että he viitsivät pitää koirakonsernistani huolta, en kutienkaan sulata ihan kaikkea. Äidin pitäisi kyllä tietää, että Tiuku on arka olento, joka pelkää erityisesti muita koiria, varsinkin silloin, kun se ei voi luottaa remmin toisessa päässä olevaan ihmiseen. Tiukua ei siis saa jättää vieraan ihmisen käsiin. Tiuku ei luota vieraisiin. Se tarvitsi ennen kaikkea minut, mutta myös äitini ja isäni kelpaavat. Tiuku tarvitsee johdonmukaista rohkaisua luotettavan ihmisen taholta, ei satunnaisia lenkittäjien kanssa tapahtuvia koirakontakteja.

Minä tiedän, että kuulostan ylisuojelevalta, mutta kuten jo totesin, minulla on yhä tavoitteita, eivätkä ne ole kovinkaan matalalla. Tavoitteiden täyttymistä eivät edesauta tilanteet, joista Tiukulle saattaa jäädä traumoja. Tiedän myös sen, että äitini ja isäni osaavat väistämättä lukea koirien eleitä sen verran, että he näkevät, milloin Tiukua ahdistaa. Sellaisia tilanteita ei välttämättä tarvitse välttää tai keskeyttää, mutta sellaisissa tilanteissa koiraa tulisi kehua ja kannustaa. Ei missään nimessä osoittaa sille, miten typerä koira se on, kun se ei halua olla vieraiden ihmisten kanssa pelottavassa tilanteessa.

Valitettavasti osa näistä vieraista ihmisistä luulee tuntevansa meidän Tiukun ja olevansa todellisia koiraguruja. (mitä en muuten väiti itsekään olevani) Tällaiset ihmiset syyttävät minua Tiukun arkuudesta ja kommentoivat äidilleni, miten surkea koiranomistaja minä olen. Tahdonkin siis vielä lisätä, että en ole itse päättänyt olla ottamatta koiriani mukaani. Opiston asuntolaan ei saa tuoda lemmikkejä. Olin jo harkitsemassa yksiöön muuttoa, mutta isäni mielestä se ei tule kysymykseenkään ja nykyiseen tilanteeseen muilta, paitsi koirallisilta osin, hyvin tyytyväisenä, olen isäni kanssa samaa mieltä.

Joka tapauksessa sellaisista tilanteista, missä Tiuku ei voi luottaa sen kanssa tällä hetkellä asuviin ihmisiin, saan niin jumalattoman raivopäänsäryn, että se lähtee pois vaan nikotiinilla. PISTE JA HAU.

WILL TURNER ON VIIMEISEN PIRATESIN LOPUSSA NIIN HOT, ETTÄ ODOTTAISIN SITÄ KYMMENEN VUOTTA SAARELLA SEN KAKARAN KANSSA.

Nyt mun maine Orlando Bloomin dissaajana on iäksi mennyttä. Pidän mainneelleni kunnon hautajaiset tässä joskus, kun aika antaa myöten.

Tosin... En maininnut sanallakaan Orlando Bloomia. Vain WILL TURNERIN. Ja vasta sitten, kun se on Dutchmanin kapteeni. Mitä olisikaan mies, joka eläisi ja jolla ei olisi laivaa. Ehei sellaista. Vain kuollut ja laivallinen kelpaa. Ja huivi päässä, mutta mun kanssa aikaa ei tuhlattaisi polvien pussailuun. Se kutittaisi ihan saatanasti.