12-vuotiaana aloin vertailemaan itseäni muihin ikäisiini entistä enemmän. Huomasin olevani liian tuhti niin nuoreksi. Ainakin luokkatovereita isompi. Tiesin sen varsin hyvin, mutta vielä enemmän se häiritsi kun sen kuuli muiden suusta. Kaikkein inhottavinta oli kaiketi se kun joku poika haukkui "läskiksi". Ajattelin ettei kukaan voi kiinnostua lihavasta ihmisestä...
Kun sitten ala-aste oli ohi ja kesäloma alkoi, aloin odottamaan innolla yläkouluun siirtymistä... Mutta samalla olin todella peloissani. Tiesin että yläkoulussa kiusaaminen ja syrjintä ovat yleisempiä ilmiöitä, eikä sitä opettaja aina pysty estämään. Eniten kai pelkäsin että jään kokonaan yksin. Eräänä kesäyönä sen sitten päätin: Kesän jälkeen olen siinä kunnossa että uskallan liikkua ulkona lyhythihaisessa...
Karkkilakko, vähän lihaa, ei rasvaa leivälle,.. Kävelyä päivittäin n.30min. Kuitenkin söin. Ei kukaan ollut huolissaan uudesta terveellisestä elämäntavastani...
Heinäkuu: "Kaikki on sujunut hyvin: Olen liikkunut päivittäin kävellen ja uiden, en ole syönyt ainuttakaan karkkia, enkä langennut rasvaruokiin. Vaa'alla en uskalla vielä käydä. Tästä tämä lähtee. Ajattelin kokeilla olla heinäkuun ajan kasvissyöjä. Äiti osti soijarouhetta kasvisruokia varten..."
Pari kuukautta myöhemmin...
Pikkuhiljaa aloin saavuttaa tavoitteeni, normaali painon, mutta en normaalilla tavalla. Kaikki vapaa-aika meni ruokavalion tarkkailuun ja säännölliseen liikuntaan. Entiset ystävät jäi taka-alalle. Jos joku joskus vaivautui kysymään: "Voinko tulla teillä tänään käymään?", vastasin: " Ei kun tänään on miun sali päivä.. sori" Vetäydyin syrjään porukoista ja lopulta kaikki elivät elämäänsä normaalisti ilman minua. Elin omassa pienessä maailmassani päivittäisten rutiinien kanssa. Olin unohtanut tavoitteeni. Normaalipainosta matka jatkui alaspäin, samoin itsetunto. Se ei todellakaan kohonnut yhtään.. päinvastoin tunsin itseni yhdentekeväksi,ilmaksi muille. Kotona kätkin itseni: Käytin isoja vaatteita, olin mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisissä, en itkenyt muiden nähden.. Ja kun äiti kysyi syömisestä vastaus oli: " Söin just ennen teijän tuloa.." Ajattelin syödä vielä vähän kevyemmin että voisin jouluna palkita itseni syömällä kunnon jouluaterian...
Joulukuu: Ruth, 13-vuotias tyttö, 48kg (ei enää yhtään pullukka), ei viihdy kenenkään seurassa, ei nuku kuutta tuntia enempää öisin, halveksii ruokaa ja ylipainoisia ihmisiä, vihaa itseään, vihaa elämäänsä.
Yleensä rakastin joulun aikaa. Rakastin joulutorttujen ja piparien tekemistä ja askartelua ja koristelua... Joulukuussa 2004 ajattelin että elän vielä joulun perheeni parissa. Halusin vielä viettää ihanan perhejuhlan. Askartelin, leivoin jouluherkkuja(en itse syönyt) ja koristelin taloa pikkusiskojen kanssa. Salilla käymistä olin vähentänyt, koska voimat olivat hyvin vähissä.
Aatto illasta ei tullut onnellinen perhejuhla. En palkinnut itseäni aterialla, koska tiesin miten huonoitsetunto siitä seuraisi. "Juhla iltamme" loppui lasten itkuun. Isä ajettiin talosta mopeilla huitoen...
Tammikuun alussa koulussa jaettiin terkkarin kyselyt kaikille 7-luokkalaisille. Silloin olin jo tietoinen sairaudestani. Tiesin että sellainen elämä ei ollut elämisen arvoista ja täytin terveyskyselyn totuudenmukaisesti. Terveydenhoitajalle kerroin ongelmasta ja siitä olen ylpeä. Uskalsin mennä itse hakemaan apua. Terkkari oli ymmärtäväinen ja hänelle oli helppo puhua. Tammikuun ajan olin paino seurannassa ja terkkarin kehotuksesta yritin vielä saada itseäni niskasta kiinni. Kuitenkin kuun lopussa paino oli vaan rutkasti tippunut: lähes kymmenen kiloa.
30.1.05 Minulla oli lastentautien polilla lekurinaika. Lekuri tarkasti minut ja soitti puhelun lasten osastolle... "Kymmenennessä kerroksessa on sinulle vuodepaikka varattu.." Luulin palaavani vielä kotiin lekurilta, joten en ollut pakannut mitään. Pienessä laukussa minulla oli vain päiväkirja ja raamattu. En todellakaan ymmärtänyt tilaani niin vakavaksi, sairaalahoitoa vaativaksi. Mutta olin helpottunut. En olisi itse jaksanut yrittää yhtään pidempään.
Sairaalassa olin tasan vuoden: ensin lasten somaattisella osastolla kuukauden ja sitten kolmella eri nuorisopsykiatrisella osastolla. Hoito oli kokoajan taistelua ana-ajatusten kanssa. Se oli aika rankkaa. Onneksi osastoilla oli muita nuoria, joista tuli hyviä ystäviäni ja joista oli varmasti loppujenlopuksi todella paljon apua.
Vuoden päästä olin melkein kuin kuka tahansa 14-vuotias tyttö. Jaksoin taas nauraa, olin uusien ystävieni seurassa mielelläni, vietin perheen kanssa yhteistä aikaa myös aterioiden..
Hoidon jälkeen olin kasvanut myös paljon kestävämmäksi ja fiksummaksi. Eivät ongelmat hoidon jälkeenkään loppuneet. Tottakai niitä vieläkin riittää. Enää en aio koskaan kuitenkaan yrittääkkään selvitä yksin.
Jos sinulla on ongelmia, älä yritä selviytyä niistä yksin.
ps: En ole koskaan ihannoinut anorexiaa tai laihuutta. Syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia muiden joukossa.