IRC-Galleria

Kapteenin hetkiäMaanantai 01.01.2007 06:22

On pimeää, ja tuuli puhaltaa hiukset kasvoilleni. Tähdet tuikkivat taivaalla saaden silmäni kyyneltymään. Ne ovat niin kauniita ja vapaita, niillä ei ole maallisia murheita pärjätä elämässä, ne vain ovat, melkein ikuisia. 'Voisinpa minäkin elää vapaasti, ilman pakollisia velvoitteita', ajattelen.

Joka päivä herään ennen kukonlaulua, herätän laiskat mieheni napakalla huudolla ja jos ei muu auta, potkulla persauksiin. Lähetän heidät linnan muureille vartioimaan, vaikka he nurisevatkin tämän olevan Rauhan Aikaa. Lopetan mutinat heti alkuunsa ja lähetän vastarannan kiisket virkistävälle lenkille linnan ympäri - täysissä varusteissa. Tarkastan, että miehet ottavat vartiopaikkansa ja alkavat tarkkailla ympäristöään. En salli minkäänlaista laiskottelua. Kerrankin löysin osan heistä pelaamassa niin rentoutuneena, etteivät he edes kuulleet minun tulevan taakseen. Kun he viimein huomasivat minut, he hätkähtivät säikähtäneinä, sillä he tiesivät mitä tuleman piti.

Vaikka olenkin miesteni keskuudessa pidetty, se ei johdu siitä, että olisin lepsu. Päinvastoin, olen kaikkea muuta. Kuninkaallisen perheen suojeleminen on päätehtäväni. Tehtävä, jonka katkeran kalkin olin jo kerran juonut. Kolme parasta miestäni, kuolleet ja epäonnistuneet. Prinssi Eiar, kuollut. Syytän itseäni. Miksi en kaksinkertaistanut vartiota, kun tiesin linnaan tulleen lähettilään saattueineen? Miksi en itse ollut sinä yönä vartioimassa prinssini ovea? Minun olisi kuulunut kuolla puolustaen prinssiäni, mutta kohtalolla on pitkät kourat, jos näin voimme sanoa.

Olin sinä iltana ollut tarkastamassa kaupungin itäpuolta, sillä minulle oli raportoitu siellä kukkivasta rikollisuudesta, juuri alkunsa saaneesta. Viski Veikkonen ja Kynsi-Mack olivat perustaneet Varkaiden killan, ja värväsivät yksinäisiä pitkäkyntisiä riveihinsä, aikoen puhdistaa Tyodan rikkaat rikkauksistaan. Tietysti juuri sinä iltana sain päähäni lähteä rikollisten perään, ja prinssini kuoli. En edes saanut heitä kiinni, joten matkani oli yhtä tyhjän kanssa.

Kun palasin takaisin linnaan, löysin kuolevan Eiarin lattialta makaamasta, kuoleman kietoessa tummaa kaapuaan hänen ylleen. Hän kuoli syliini, enkä voinut estää kyyneleiden tulvahtamista silmiini. Pakotin kuitenkin itseni ryhdistäytymään, en voinut olla heikko, minun täytyi selvittää salaliitto, joka prinssiäni oli kohdannut. Minun täytyi olla esimerkkinä rykmentilleni, kannustaa heitä parempaan työhön. Sisimmässäni tunsin olevani syyllinen tähän. Kun näin kuningattaren itkevän poikansa ruumiin yllä, tuntui kuin minunkin kylkeeni olisi isketty kylmää terästä. Olin pettänyt heidät kaikki, en ollut kyennyt pitämään heitä turvassa. Prinssini oli surmattu omaan huoneeseensa!

Lähdin huoneesta niin pian kuin oli säädyllisesti mahdollista kaksinkertaistaen muiden kuninkaallisen huoneen jäsenten vartiot. Lähetin partioita kuulustelemaan ja etsimään epäiltyjä. Vapisin kävellessäni linnan suurten ovien läpi, ulos vapauteen, siunattuun pimeyteen, joka peitti kyyneleeni.

Kyyneleet valuvat nyt vapaasti kasvoillani, tuijottaessani taivasta, tuota miljoonien kimmeltävien jalokivien verkostoa. Karjahdan tuskasta ja itseinhosta ja painun polvilleni ruohikkoon. Itken katkerasti. Miksi maailma on näin julma? Itkuni yltyy ja alan vapista.

"Voi kapteeni Farrael, nouskaa ylös!" kuulen äänen takaani.

Tällä kertaa se olen minä, joka on yllätetty, eivätkä mieheni. Nyt tiedän miltä se tuntuu. Nousen hitaasti jaloilleni, enkä yritä peitellä kyyneleitäni. Kuningattareni katselee minua myötätuntoisena, ja kiroan hiljaa mielessäni. Olihan menetys kuningattarelle paljon suurempi, miksi siis kuvittelen kärsiväni enemmän? Pyyhin kyyneleeni hänen ojentamaansa silkkiseen nenäliinaan, jota koristavat kirjaimet "E.E", eli Ertha Ea'Marradon. Ojennan liinan takaisin sanaakaan sanomatta, osaamatta ilmaista tunteitani. Seistyäni tovin paikallani uskallan jälleen kääntää katseeni tähtiin. Tunnen kosteuden kerääntyvän silmäkulmiini, ja pyyhkäisen kädelläni silmiäni. Kuningattareni tarttuu käteeni ja estää sen.

"Anna surusi tyyntyä, itke tuskasi pois", hän kuiskaa kyynelehtien, "Katso tähtiä, sillä ne tietävät totuuden".

Siinä me seisomme, kuningattareni ja minä, alhainen kapteeni, katselemassa tähtiä yötaivaan alla. Kylmä viimakaan ei pakota meitä perääntymään sisälle takkojemme ääriin. En tiedä kuinka monta tuntia me siinä seisomme, yhä ylös tuijottaen, mutta pian kuningattareni tarttuu jälleen käteeni ja alkaa johdattamaan askeleitamme kohti linnaa. Olen itkenyt niin paljon, että tuntuu, että kyyneleet viimeinkin alkaisivat tyrehtyä. Saan itseni hallintaani, juuri kun eroan kuningattarestani palatakseni kasarmille. Minun täytyi pysyä kasassa - mieheni yhä uskoivat minuun. Lepää rauhassa prinssi Eiar Ea'Marradon, lepää rauhassa.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.